Muistan kiihkeän keskustelun opiskelukaverin kanssa SNDO:lla* 90-luvun alussa. Pohjimmiltaan hän väitti, että tanssiesityksellä on voima muuttaa jonkun elämää. Minä olin sitä mieltä, että tanssin todella radikaalit mahdollisuudet eivät toteudu tanssin katsomisen kautta, vaan tanssin kokemisen kautta.
(Malcolm Manning 2025)**
Jaan ystäväni ja kollegani Malcolm Manningin ajatuksen siitä, miten tanssin radikaalit mahdollisuudet todentuvat tanssia kokiessa tanssin katsomisen sijaan. Myös esitysten mahdollisuudet laajenevat osallistumisen astuessa mukaan.
Olen lähes varma, että jos en olisi vuosia sitten innostunut itsekin edellä mainituista asioista, en tiedä työskentelisinkö enää tanssitaiteilijana. Olen tanssijana, koreografina ja fasilitoijana, niin yksin kuin yhdessä muiden osallisten kanssa, pyrkinyt purkamaan nykytanssin tekemisen, katsomisen, kokemisen sekä jakamisen tapoja. Tavoitteenani on ollut tuoda esille erilaisia näkemyksiä ja kokemuksia sekä kokeilla esitysmuotojen vaihtoehtoisia tapoja.
Esitysmuotojen pohdiskelu ja kokeilut ovat innostaneet tarkastelemaan kohtaamista ja osallisuutta sekä yleisön roolien sekoittumista ja tekijyyden moninaisuutta. Mitä on taide nyt ja minkälaisia taiteen esille tuomisen mahdollisuuksia tai kokemisen käytäntöjä elää tässä ajassa? Miten ne muuttuvat?
Kaiken keskuksen jamit voi lukea ja kokea yhdenlaiseksi esimerkiksi esitysmuodon ja osallistumisen moninaisuudesta. Sokkojamit ovat sukellus luovaan vuoropuhelulliseen prosessiin itsen, tois(t)en ja maailman kanssa. Kerroksia on monia ja kyse on paljon omista kyvyistä, halusta, kiinnostuksesta sukeltaa improvisaatioon ja kohtaamisiin. Kohtaamiset tilan ja kosketuksen kautta, aistien herkistyminen, havainnointi ja läsnäololle avautuminen purskauttavat auki reittejä kokemuksellisuuteen.
Improvisaatioon kytkeytyvän jamitilanteen voi nähdä tai kokea esityksellisenä. On monia tapoja lukea, tulkita ja elää tilanteessa tapahtuvaa. Samaan aikaan kun itse voin kokea tilanteen poeettisena virtana, joku toinen voi tulkita liikkeellistä vuoropuhelua abstraktien liikesykäysten sarjoina, joita painovoima ja kohtaamisen laatu rytmittävät. Toisille liikkeessä ja kosketuksessa aukeaa intiimi ja inhimillinen maailma.
Sokkojameista, näköaistista ja improvisaatiosta
Jamit ovat olleet olemassa vuosikymmeniä erityisesti musiikin, mutta myös muissa taiteen alojen käytännöissä. Kaiken keskuksen toteuttamat Sokkojamit pohjaavat kontakti-improvisaatioon. Kontakti-improvisaation kollektiivinen harjoittaminen ja yhdessä tanssiminen tapahtuu usein kontakti-improvisaatiojameissa.
Kaiken keskuksen kontakti-improvisaatioon perustuvissa Sokkojameissa katseen tilapäinen poistaminen tarjoaa mahdollisuuden herkistyä havainnoimiseen ilman näköaistin kontrollia. Sokkojamit koostuvat alkukeskustelusta, yhteisestä virittäytymisestä, jamiosuudesta, vapaammasta osiosta, jossa voi yhä liikkua side silmillä tai ilman sekä loppukeskustelusta. Alkukeskustelun aikana käydään läpi turvallisuuteen, liikkeessä kohtaamiseen, koskettamiseen ja suostumukseen liittyviä asioita.
“Katse määrittää vahvasti kaikkea toimintaamme – myös sitä miten koemme tanssin. Ja kuitenkin suuri osa tanssista on jotain aivan muuta – liikkeen kokemista, sitä miltä se tuntuu sekä itsen, toisten ja ympäröivän maailman aistimista.”
(Kaiken keskus, nettisivut)
Tämän esseen kirjoittamisen aikana syksyllä 2025 Helsingin Sanomissa julkaistiin juttu, jossa toimittaja oli haastatellut tanssinopettaja Sophia Wekesaa. Jutussa tuotiin esille nuorten klubeilla tanssimisen olevan kovin hillittyä. Moniulotteisen liikkumisen ja irrottelun sijaan nuorten tanssia kuvailtiin kaksiulotteiseksi tanssiksi kameralle. Muistan kuinka pari vuosikymmentä sitten tanssi-improvisaatiota ja omakohtaista liikettä ohjatessani jotkut osallistujista liikkuivat peilittömässä tilassa edestakaisin kuin peilin edessä. Näkymätön peili tuntui vahvistavan kehon muistista tulvivia, peilin edessä aiemmin opittuja liikesarjoja, improvisaation ja omakohtaisen liikkeen sijaan. Joskus vain silmien sulkeminen mahdollisti irrottautumisen tuttujen liikkeiden toistamisesta ja vei kohti improvisaatiota.
Vie oman aikansa, silmien sulkemisen jälkeen, alkaa huomioida muiden aistien tarjoamia havaintoja ja vähitellen herkistyä oman sisäisen maailman tapahtumien lisäksi myös sille mitä tapahtuu itsen ulkopuolella. Joskus hidastaminen auttaa laskeutumaan kehon ja liikkeen tunnun kerroksiin ja sieltä käsin avautumaan erilaisille vuoropuheluille.
Teokset, praktiikat tai taiteelliset prosessit, jotka eivät kohdennu näyttämötilaan
’Eihän tämän jälkeen kannata enää mitään esityksiä tehdä!’
Muistan vahvasti Sokkojameissa kokeneeni kuinka omalla kohdallani näköaistin sulkeminen toi liikkumiseen ja tilanteen kuunteluun uuden ulottuvuuden, kun nojauduin enemmän muiden aistien tuomiin havaintoihin. Olin luullut jännittäväni enemmän, mutta äkkiä koinkin rohkeutta ja innostuneena seurasin havaintoja itsessäni aistiessani ympärillä tapahtuvaa. Avauduin toisenlaisille tapahtumien rytmityksille ja tulkinnoille. Kohtaamiset ja tanssi toisen kanssa tulivat luetuiksi ja koetuiksi omasta tavanomaisesta poiketen. Keskittyminen ja läsnäolon tuntu sai monessa kohtaa kokemaan jamit esityksenä, jossa omat roolini tapahtuivat ja elivät kerrostuneina kokemuksessani. Koin hulvattoman tunteen siitä, että juuri tällainen on esitys parhaimmillaan! Tarvitaanko vielä muunlaisia?
Jameissa niin ensimmäistä kertaa osallistuvat kuin pitkään tanssin tai kontakti-improvisaation parissa olleet kohtaavat yhdenvertaisina. Nämä eri taustoista tulevat ihmiset löytävät oman tilansa salista ja yhteisen alkuvirittäytymisen jälkeen uppoutuvat kukin tässä ja nyt -hetkessä tapahtuvaan vuoropuheluun itsensä, toisten ja ympäristön kanssa.
Voi tuntua helpottavalta huomata kuinka omista odotuksista saa päästää irti ja antautua tapahtumien virtaan. Koin Sokkojameissa voimakkaana myös ajatuksen siitä, kuinka me osallistujat saman tilan jakamisesta ja läheisyydestä huolimatta, aina koemme joka hetken yksilöinä ja omanlaisena. Tämän erillisyyden tajuaminen sai muistamaan luovalle vuoropuhelulle herkistymisen merkityksen. Erillisyyden kanssa samaan aikaan koettu yhteyden tuntu vahvistaa ymmärrystä itseä sekä toisia kohtaan kurottuvan liikkeen välttämättömyydestä.
Erilaiset tekijyydet synnyttävät erilaisia tekoja, käytäntöjä ja teoksia
Luovuus ja taiteen äärellä oleminen voi tapahtua eri kohdissa ja eri tavoin. Voikin olla kiinnostavaa avautua taiteen äärellä olemisen ja tekemisen tapojen monille mahdollisuuksille. On hyvä sanoittaa, pohtia lukutapoja tai löytää tulokulmia taiteellisille prosesseille, taidekokemuksille ja tapahtumisille, kun siirrymme lineaarisista teosprosesseista ja näyttämöllä toteutuvista esityksistä toisin tavoin toteutuviin teoksiin.
Teosten moninaisuuden painottuessa esille voi nousta kysymyksiä siitä, missä kohtaa teosta tai tekoa tarvitaan taitelijan ammattitaitoa ja kokemusta. Tarvitaanko sitä tietyn kehyksen tai rajauksen luomiseen, jonka sisällä taide voi tapahtua? Onko taiteilijan työ kannatella tapahtuvaa ja olla olemassa toisille tekemisen hetkellä, sitä ennen tai jälkeen? Vai onko se jotain muuta?
Esitysmuotojen sekä niiden esille tuomisen ja jakamisen tapojen moninaistuessa, myös tavat lukea ja kokea teoksia ovat erilaistuneet tai erikoistuneet. On teoksia, joissa taiteilija on tehnyt luovia valintoja ja päätöksiä, jotka vaikuttavat teoksen muotoon tai sisältöön. Joissakin teoksissa yleisön tai osallistujan valinnat ja teot muokkaavat teosta tai teos syntyy osallistujan kokemuksessa. Taiteilijoiden luomat erilaiset esitysmuodot voivat lisätä taiteen saavutettavuutta ja tarjota vaihtoehtoisia tapoja päästä taidekokemuksen äärelle.
Esitys- ja taidekäsityksen laajeneminen
Rakenteet tai muodot elävät ja voivat tulla toisin määritellyiksi, koetuiksi ja tulkituiksi. Jos pitäydytään kiinni tietynlaisen näyttämöllä tapahtuvan esitysmuodon arvioinnin tavoissa ja kriteereissä, voi olla vaativaa tunnistaa ja arvioida taiteilijan ammattitaitoa ja eri tavoin koettavissa olevien taiteellisten töiden laatua tai merkitystä. Laajentuvan taiteen tai taiteilijuuden tunnistamisen lisäksi on hyvä myös huomioida taiteilijoiden erilaisia pyrkimyksiä ja tapoja tavoittaa sekä kohdata yleisöään. Erilaisten osallistumisten ja kohtaamisten kautta termit ‘yleisö’ tai ‘katsoja’ saattavat menettää joskus keskeisen paikkansa esityksistä puhuttaessa.
Moninaisten esitysmuotojen yleistyminen voi osaltaan lisätä nykytanssin ja esitystaiteen saavutettavuutta. Kaikille näyttämöllä tapahtuvat, usein näkö- tai kuuloaistiin nojautuvat esitykset, joita katsotaan tai kuunnellaan paikallaan istuen, eivät ole esteettömin tai sopivin esittävän taiteen muoto.
On tärkeää, että taiteilijat ylläpitävät osallistumista vahvistavia taiteellisia praktiikoita, esityskokeiluja ja teosprosesseja, joissa samaan aikaan altistutaan ja avaudutaan kohtaamisille sekä vuoropuhelulle. Myös improvisaation, eri ympäristöissä tapahtuvien tai vielä työvaiheessa olevien teosten kokeminen voi olla portti taidekokemukseen.
On tärkeää tunnistaa moninainen ja merkityksellinen osallistuminen. Yhdenlaiset teot ja teokset houkuttelevat tietynlaisia osallistujia ja toisenlaiset toisia. Moninaisten teosten syntymistä ja jakamista tukemalla voidaan lisätä erilaisten yleisöjen ja kokijoiden osallistumisen mahdollisuuksia. Erilaiset taiteen kokemisen mahdollisuudet voivat sytyttää halun tai kiinnostuksen päästä uudenlaisten taidekokemusten äärelle. Minkälaista taidetta ja minkälaisia taiteen kokemisen mahdollisuuksia syntyy tässä ajassa, kenelle ja keiden kanssa?
lokakuussa 2025
Pia Lindy
*School for New Dance Development
**Alkuperäinen lainaus: “I remember a heated discussion with a fellow student when I was studying at the SNDO back in the early ’90s. In essence, they argued that a dance performance has the power to impact someone’s life. I argued that the truly radical potential of dance is realised not through watching a dance, but through experiencing dancing.”
(Malcolm Manning, julkaistu lehdessä TQW Paper, Body & Performance Practices 2025)
Pia Lindy on Helsingissä asuva tanssitaiteilija. Hän on työskennellyt eri ympäristöissä ja konteksteissa erityisesti omakohtaisen ja tutkivan liikkeen, tanssi-improvisaation, luovien prosessien sekä ympäristötanssin äärellä taiteilijana, fasilitoijana, mahdollistajana ja kirjoittajana. Omissa töissään ja yhteistöissä hänelle on tärkeää sitoutuminen pitkäkestoisiin prosesseihin sekä kokemuksellisuus, vuoropuhelu ja osaamisen sekoittuminen eri ikäisten ja eritaustaisten ihmisten kesken.
Kaiken keskus lähti liikkeelle vuonna 2006 Oulussa Elämyspuisto -nimisen teosmaailman muodossa. Se muuttui viralliseksi organisaatioksi nimeltä Kaiken keskus vuonna 2015 Helsingissä. Tämän vuoksi Kaiken keskus viettää 10-vuotisjuhliaan vuonna 2025 ja 20-vuotisjuhliaan jo 2026. Juhlan kunniaksi Kaiken keskus on pyytänyt kirjoituksia eri kirjoittajilta liittyen ryhmän taiteelliseen työhön. Kirjoitukset julkaistaan vuosien 2025 – 2026 aikana eri alustoilla. Kirjoitukset löytyvät myös Kaiken keskuksen verkkosivuilta täältä.
