Mitä on esitystaide?

Esitystaide on taiteen muoto, joka toteutuu esityksenä.

Esitystaide voi tapahtua kaupungilla tai metsässä, bussissa tai kotona, kauppakeskuksessa tai kirjastossa, seminaaritilassa tai perinteisesti näyttämöllä. Esitystaidetta voi tehdä yksin, tai yhdessä toisten ihmisten tai eläinten kanssa. Esitystaiteessa voi olla tekstiä tai puhetta, tai se voi olla sanatonta. Esitystaide voi keskittyä yleisöön ja yleisösuhteeseen, se voi olla osallistavaa, se voi olla taidetta yhdelle katsojalle kerrallaan tai toteutua yhteisinä harjoituksina. Esitystaide voi hyödyntää teknologisia formaatteja tai se voi kieltäytyä digitaalisesta kulttuurista.

Esitystaide on laaja ja avoin taiteen ala, joka kattaa monenlaisia esittämisen ja esiintymisen muotoja, tyylejä ja työskentelytapoja. Ei ole olemassa vain yhtä esitystaiteen traditiota, vaan sille on tyypillistä ottaa vaikutteita sekä muista taiteenlajeista että kulttuurisista käytännöistä ja hyödyntää niitä osana esityksen tekemistä. Esitystaide on salliva ja mahdollistava käsite, joka kaihtaa tiukkoja määrittelyjä.

Kuten monet uudet käsitteet, myös esitystaide syntyi käytännön tarpeesta. 2000-luvun vaihteen molemmin puolin Suomessa tehtiin paljon kokeellisia esityksiä, joita oli vaikea määrittää olemassa olevien käsitteiden kautta. Esitykset, joita silloin tehtiin, muistuttivat jossain määrin teatteria, niissä saattoi olla tanssin tai performanssitaiteen piirteitä, mutta usein ne hyödynsivät elementtejä monista eri taiteenlajeista. Vaikka esitykset poikkesivat sekä estetiikaltaan että tekotavoiltaan toisistaan, yhteistä niille näytti olevan, että ne jäivät määrittelyjen väliin.

Voi ajatella, että esitystaide syntyi sekä taiteenkentällä tehtyjen kokeilujen myötä, mutta myös osana nykyteatterin kehitystä, teatterintekijöiden kaipuusta uudenlaisiin työskentelytapoihin ja uudenlaiseen esteettiseen ilmaisuun. Siinä missä perinteinen teatteri on ymmärretty näytelmän tai tekstin esityksenä, esitystaide pyrki laajentamaan tekemisen tapoja esimerkiksi paikka- ja yhteisölähtöisiin työskentelytapoihin ja ymmärtämään esityksen omanlaisenaan teoksena.

Toisaalta esitystaiteella on läheinen, ehkä jopa erottamaton, suhde performanssitaiteen traditioon: myös performanssitaide syntyi aikoinaan taiteilijoiden kiinnostuksesta situatioon, tapahtumaan ja yleisösuhteeseen. Suomeksi termejä käytetään myös rinnakkain, muodossa esitys- ja performanssitaide.

Esitystaiteen käsitteen syntymisen ja vakiintumisen voi nähdä rinnakkaisena Iso-Britanniassa syntynyttä Live Art termin kehittymisen kanssa.  1980-luvulla taiteen kenttä Iso-Britanniassa oli muutoksessa: taiteen kentällä oli paljon yhteisöllisiä, monimuotoisia ja monikulttuurisia projekteja, jotka haastoivat paitsi vallitsevia taiteen muotoja myös kulttuurisia käytäntöjä. Taiteilijat eivät kuitenkaan kokeneet tekevänsä performanssitaidetta, joka miellettiin kuvataiteen taustasta tehtäväksi yksilölajiksi. Tarvittiin uusi käsite: Live Art.

Suomessa Esitystaiteen ja -teorian koulutusohjelma (nyk. Live Art and Performance Studies) vakiinnutti omalta osaltaan sekä esitystaiteen käsitettä että alan tunnetuksi tulemista. Se, kuka määrittelee ja voi määritellä itsensä esitystaiteilijaksi, ei kuitenkaan ole kiinni koulutuksesta vaan tekijän itsensä määrittelemä. Esitystaide käsitteen alle mahtuvat kaikki, jotka kokevat siihen samaistuvansa.

Vaikka esitystaiteen käsite ei ehkä vieläkään ole tuttu suurelle yleisölle, sillä on vakiintunut paikkansa suomalaisella taidekentällä. Esitystaide ei ole enää väliinputoamisen taidetta, vaan sillä on oma identiteettinsä, omanlaisensa tunnistettavat piirteet ja oma yleisönsä.  Se on monimuotoista, uteliasta, ajassa kiinni olevaa ja jatkuvasti muuttuvaa.

Pilvi Porkola, esitystaiteilija, tutkija, TeT