(Artikkelikuva: Anni Puolakka ja Marika Peura: Philia, 2019. Photo: Miša Skalskis)
Eskuksen jäsenryhmä Ehkä-tuotanto viettää 20-vuotisjuhlavuottaan. Juhlan kunniaksi Eskus tilasi taidekriitikko ja toimittaja Maria Säköltä jutun, jossa pohditaan Ehkän tulevaisuutta sekä menneisyyden oppeja. Luethan myös Toisissa tiloissa -ryhmän juhlavuosihaastattelun.
20 vuotta täyttävän Ehkä-tuotannon avainsanat saavat tulevaisuudessa lisää painoarvoa
Ehkä vastaa nykyiseen kulttuuri-ilmastoon uudella taiteellisella avauksella, Ehkä esseet -teoksella
Ehkä mielletään usein heikoksi sanaksi, mutta 20 vuotta täyttävä Ehkä ei ole tarkoittanut varovaisuutta vaan elinvoimaa. Myytäväksi ja ostettavaksi, selkeärajaiseksi tuotteeksi pusertumaton ja instituutioiden jäykkyyden kiertävä Ehkä-tuotanto on taipuva muttei taittuva. Se haluaa kiertää myös tulevaisuudessa taiteen vapautta kahlitsevat trendit, jotka hyvistä tarkoitusperistään huolimatta voivat etenkin suuremmilla resursseilla toimivilla usein määräävät tahtia.
Ehkä-tuotannon taiteellinen johtaja ja perustaja Anna Torkkel sekä sen aktiivijäsen Maija Reeta Raumanni pohtivat 20-vuotissyntymäpäiväänsä viettävän Ehkän tulevaisuutta koukaten menneisyydestä asioita, jotka kannattelevat toimintaa edelleen ja asioita, jotka ovat muuttaneet muotoaan.
Tulevaisuutta ei voi konkreettisesti ennustaa, mutta Torkkelin ja Raumannin puheista siivilöityi esiin uusia suuntia, joissa olennaiset asiat kirkastuvat ja tarkentuvat entisestään taidevihamielisen ilmapiiriin puristuksessa. Sillä tanssijoiden, koreografien ja esitystaiteilijoiden tapa ajatella – sekä esitysten tapa keskustella yleisön kanssa, ihan vain esitysten ja toiminnan olemassaolo – vaikuttaa olevan nykyään ikään kuin uhka itsessään.
Miten tällaisessa maailmassa taidetta voi ylipäätään tehdä? Ainakin tekemällä täysin uusia avauksia taidekentälle. 20-vuotta täyttävä Ehkä nimittäin juhlii julkaisemalla Ehkä esseet, joka tuo uudella tavalla esiin Ehkän monimuotoista taiteilijoiden verkostoa, jota se on kutonut ympärilleen kahden vuosikymmenen ajan. Kirjanjulkistus on Nykytaidetila Kutomolla osana XS-festivaalin ohjelmaa torstaina 5.12.2024 klo 21.
Mitä vapaus merkitsee tulevaisuudessa?
Anna Torkkel määritteli Ehkä-tuotannon ensimmäistä kymmentä vuotta haravoidessaan toiminnan avainsanoiksi kollektiivisuuden, vapauden ja taiteen itseisarvoisuuden. Millainen merkitys näillä avainsanoilla on tulevaisuudessa?
”Vaikea arvioida, miten ne tulee näkymään konkreettisesti, mutta tällä hetkellä nuo kaikki ovat vielä tärkeämpiä kuin silloin aikoinaan 20 vuotta sitten, kun ajattelee tän ajan ilmapiiriä. Ei vain Suomessa vaan globaalisti.”
Torkkel näkee uhkana lisäksi sen, että taidetta tehdään liikaa ulkopuolisten sanelijoiden, kuten rahoittajien ja instituutioiden ehdoilla. ”Vapaus nyt totta kai on tulevaisuudessa tärkeintä – sehän on taiteen tekemisen itseisarvo.”
Raumannille olennaisinta taiteilijana ja koreografina on se, että hän on hyvin vapaa. ”Itselle keskeisiksi nousevat yhteistyöt Jouni Järvenpään kanssa Kutomolla. Nyt tehdään neljättä. Abstraktiin liikkeeseen keskittyminen on mahdollistanut se, että me ollaan kumpikin koreografi-tanssijoina siinä. On ollut tosi vapaa olo. Mulla ja Jounilla on tosi erilaiset estetiikat. Me jollain tavalla silti kohdataan. Ja sen kohtaamisen on mahdollistanut se, että ei tarvitse perustella kenellekään tekemistään. Se on sen laatuista vapautta, jota Ehkä tukee. Ja nautin myös katsojana siitä, että minulle ei anneta valmiiksi ohjeita, että mun pitäisi ymmärtää joku kulma tästä teoksesta vaan voin ikään kuin vaeltaa siellä vapaasti omana itsenäni.”
Leikkausten alla taiteilijoiden puhe kiertyy usein kulttuuripolitiikkaan. Useampikin taiteilija on sanonut, että pitäisi järjestää tilaisuuksia, joissa taiteilijat saisivat myös puhua taiteesta. Taiteilijat eivät kaikki kuitenkaan ole kulttuuripoliitikkoja, vaikka toki osa on niitäkin.
Vapaus mennä sitä kohti, mikä voisi olla mahdollista
Taiteilijoilta odotetaan Torkkelin mukaan, että he verbalisoivat oman taiteensa tosi pitkälle ja löytävät sieltä selkeästi artikuloidun viestin tai mielipiteen. ”Se on kytköksissä ilmapiiriin, jossa taidetta ajatellaan hyödyn näkökulmasta ja sen olemassaoloa ja arvoa halutaan perustella siitä käsin.”
Ehkä-tuotannon XS-festivalia ei esimerkiksi ole selkeästi teemoitettu, ei ainakaan siten, että poliittinen viesti olisi sen ytimessä. ”Se, ettei katsojalle tule olo, että teoksilla ohjaillaan johonkin poliittiseen suuntaan, on tiedostettu asia, mietittyjä suuntia ja valintoja.”
Ehkä-tuotannossa on aina haluttu luottaa taiteilijoiden vapauteen. Se ei välttämättä ole itsestäänselvyys, sillä taiteilijat, jotka ovat nimenomaan kiittäneet siitä, koska siihen luottaminen on harvinaista. Esimerkiksi dramaturgi Even Minn kuvailee vapautta näin: ”En ole koskaan ollut kiinnostunut taiteellisesti siitä mikä jo on kaiken keskiössä vaan siitä mikä voisi olla. Ehkä mahdollistaa vapaan kentän toimijoille niin paljon, tukee eri muotojen välissä liikkuvaa ja ajan hermolla olevaa kokeellista taidetta, jolle on niin vähän tilaa muuten. Kokeilin Ehkä-tuotannossa ensimmäistä kertaa performanssien tekemistä, mihin yhdistin kirjoittamiani tekstejä ja rakensin installaatioita. Ne olivat hyvin spontaaneja ja itsestä lähteviä juttuja, joita ruokki se taiteellinen yhteisö ja kokeellinen ilmapiiri.”
Minn sanoo että on kasvanut myös esitystaiteen ja nykytanssin vapauden ymmärtäjäksi juuri Nykytaidetila Kutomolla. ”Näin Kutomolla ekaa kertaa nykytanssia ja esitystaidetta, mieleen on jäänyt erityisesti Und Er Libetin Gisellen keveys ja kuolema, jossa oli eri ikäisiä ja erilaisista taustoista tulevia esiintyjiä yhdessä versioimassa balettia. Se räjäytti tajuntani, että tällä tavalla, näin vapaasti voi yhdistellä eri tapoja esittää ja puhua.”
Kollektiivisuuden merkitys tulevaisuudessa?
Raumanille keskeisimmäksi asiaksi nyt ja tulevaisuudessa näyttäytyy kollektiivisuus: ”Kollektiivisuudesta mietin kommunikaatiota ja jakamista. Se on tässä kontekstissa tosi arvokasta. Sen takia sillä pitää olla aikaa ja tilaa, ja sille pitää luoda aikaa ja tilaa.”
Torkkel näkee, että hänen määrittelemänsä Ehkän keskeiset sanat liittyvät toisiinsa. Ilman toista ei ole toista – ja tämä tulee olemaan tulevaisuudessa entistä tärkeämpää. ”Kun reunaehdot kutistuu, niin mitä sieltä nousee, mikä sitä vapautta mahdollistaa, niin se on kollektiivisuus. Tällä en tarkoita, että kaikkien prosessien pitäisi olla kollektiivisten prosessien kautta suodattuneita vaan pikemmin toisiin nojautumista, toisten tukemista ja ymmärtämisestä, että me ollaan tässä yhdessä ja että valoa on näkyvissä. Tai että siitä täytyy pitää kiinni.”
Torkkelilla muistoja vapauden ja kollektiivisuuden kohtaamisista on valtavasti. ”Itselleni kahteenkymmeneen vuoteen mahtuu niin paljon sellaista vapauteen ja kollektiivisuuteen liittyvää, mikä on jo vaikuttanut ja silti vaikuttaa edelleen ja mihin palaa koko ajan. Yksi tärkeimmistä on, kun reilut 6 vuotta toimin kahden kuvataiteilijan kanssa Beta-ryhmässä.”
Torkkelille Beta-ryhmä oli tekemisen ja leikkimisen ja ilon ja hauskuuden tiivistymä. ”Me ei siinä tarkoituksellisesti haettu yhtään rahaa. En todellakaan halua puhua palkattoman työn puolesta, mutta siinä oli jotain fundamentiaalia iloa. Sitä vaalin sydämessäni.”
Torkkel on halunnut säilyttää samankaltaisen ilon isoissakin apurahoitetuissa produktioissa. ”Viime vuosina olen nimenomaan halunnut kulkea tätä kohti. Että niiden murheiden ja panikointien aika on takana. Ja jos minä toimin taiteilijana, niin haluan että se tuottaa minulle iloa.”
Kansainvälisyydestä
Ehkä on ollut luontevasti kansainvälinen alusta saakka. Lähtien jo perustajajäsenten koulutustaustasta. Ehkä-tuotannon vuonna 2009 perustama Nykytaidetila Kutomo on merkittävä tapahtumapaikka Ehkän toiminnalle, mutta yhteisön tuottamia sisältöjä nähdään myös muissa yhteyksissä.
Raumanni ajattelee, että kansainvälisyys tulee toimintaan eri taiteilijoihin myötä luontevasti.
”Jos ei ajattele, että kansainvälisyys tulee vierailuesitysten kautta vaan jos sitä ajattelee vähän leijuvampana, enemmän sitä kautta että mistä vaikututaan. Jos mietin nykytanssin kenttää niin ei oikein ole olemassa sellaista kuin suomalainen nykytanssi. Taiteilijat ovat mahdollisesti opiskelleet ulkomailla tai työskentelevät kansainvälisesti, jolloin vaikutteet, inspiraatiot ja kokemukset löytyvät tältä kansainväliseltä kentältä.”
Torkkelin mukaaan monista eri syistä Ehkä-tuotannossa on päädytty keskittyä enemmän siihen, että mitä lähietäisyydellä on ja antaa siitä nousta sen kollektiivisuuden ajatuksen ja niihin ihmisiin tukeutumisen “jotka on just siinä.” Kansainvälisyys-ajattelussa Torkkel näkee myös ajatusharhoja. ”Taidehan pyrkii olemaan kansainvälinen, mutta samalla kansainvälisyydellä tarkoitetaan useimmiten länsimaista ja hyvin angloamerikkalaista maailmaa. Siellähän me ollaan ihan täysin. Että mitä se kansainvälisyys sitten oikeasti tarkoittaa…”
Toisaalta verrattuna vaikkapa teatterin ei tanssia ole samalla tavalla valjastettu kansallisidentiteetin pönkittämiseen. ”Niin. Nykytanssi on oikeastaan taiteenlajina verrattain nuori – se on ehkä vanhin taide, mutta samalla nykytaiteena nuori. Se on pieni ja nuori. Sen tavallaan täytyy myös olla kansainvälinen.”
Miksi Turku?
Torkkelille Turku ja Nykytaidetila Kutomon perustaminen juuri sinne olivat oman elämäntilanteen ja käytännon sanelemia valintoja. Hän on kuitenkin koko ajan työskennellyt myös Helsingissä ja muuallakin. ”Kutomon perustamisen aikoihin 2009 tarvitsin paikan, jossa työskennellä ja jonne kutsua muita, jotta sain nähdä muiden tekemistä.”
Raumannille Turku sen sijaan oli selkeä valinta. Helsinki tuntui liian hektiseltä Amsterdamissa vietettyjen opiskeluvuosien jälkeen ja toisaalta aivan pieni paikkakunta ei houkutellut. Paikallisille katsojille ja tekijöille Ehkä-tuotannon kaltaisilla toimijoilla on suuri painoarvo, sillä jos nykytanssia ei oikeastaan ole nähtävillä juuri missään, tai ylipäätään hyvin vähän, kaikelle tulee suurempi merkitys. Dramaturgi Even Minnille vastaperustetusta Ehkästä ja Kutomosta tuli aikoinaan taiteellinen koti.
Torkkel ei ajattele, että oma tekeminen olisi välttämättä riippuvainen tietystä paikasta. ”Olen maailmassa, asun täällä ja työskentelen. Ajattelen, että työni liittyy laajempaan kenttään, ei postinumeroon.”
Ehkä ei tietenkään ole tuonut asioita vain paikallisille vaan koko Suomeen. Monet sen suojissa kehitellyt teokset on voinut nähdä muualla Suomessa ja maailmalla. Ehkän juhlavuositeoskin on esseekokoelma, joka irtautuu esityspaikasta.
Ehkä esseet luo tilaa tanssista kirjoittamiselle
”Sanat on voimakkaita ja ajattelin että Ehkästä olisi hyvä jäädä jälkipolville jotain kestävämpää. Ja kun nykytanssista kirjoittaminen on vähentynyt, niin nykytanssi on entistä katoavaisempaa”, sanoo Torkkel.
Esseekokoelmassa on Torkkelin kirjoitus, joka kertoo Ehkä-tuotannosta, mutta muut tekstit ovat syntyneet taiteellisessa vapaudessa monilta eri tekijöiltä, jotka liikkuvat kirjoittamisen, esitystaiteen ja tanssin välimaastossa. Anna Torkkel ja kirjan toinen toimittaja Even Minn halusivat antaa tilaa taiteilijoiden omille ajankohtaisille kysymyksille kehollisuuteen ja esitykseen liittyen. He toivoivat että kirjoittajat valitsevat käsittelytapansa ja tekstinsä lajin vapaasti.
Esseisti ja kirjailija Aurora Ala-Hakulan teksti lajienvälisyydestä ja eri taidemuotojen kohtaamisesta on syntynyt siitä vaikutuksesta, jonka Anna Torkkelin ja työryhmän Ray of light -tanssiteos aiheutti, mukana on Taneli Leonora Viljasen piirroksia. Dramaturgi Even Minn kirjoittaa levosta ja hoivasta taiteessa. Kirjailija ja esitystaiteilija Niko Hallikaisen kanssa Minn ja Torkkel sanovat teoksen esipuheessa puhuneensa lukemisen imusta, Turun valosta ja muistoista hänen ensimmäisen oman esityksensä ympäriltä. Tanssija Matias Loikala pohtii kirjoituksessaan tanssijan praktiikkaa ja luontokokemuksen pyhyyttä. Runoilija ja dramaturgi Milka Luhtaniemi ja koreografi Anna Mustonen puolestaan kirjoittavat koreografista sanastoa vuoropuhelussa toistensa kanssa – kirjallisuusviitteet ja vahva kokemuksellisuus kristallisoituvat. Kokonaisuus liikkuu runouden, liikkeen kuvailun ja esseemäisen pohdinnan välillä hyvin keskittyneesti.
Tässä esseekokoelmassa kenenkään kirjoittajan ei tarvinnut selittää omaa työtään muille vaan he saavat olla kokonaisvaltaisesti taiteilijoita, jotka operoivat myös tekstin kanssa. Ehkä esseet tulee mitä todennäköisimmin pitkällä aikavälillä vaikuttamaan siihen, millaisen osan kirjoittaminen tulee tulevaisuudessa nykytanssin kentällä ottamaan.
Haastattelijana teatterikriitikko, tietokirjailija Maria Säkö
