Esitystaiteilija Tuomas Laitinen väitteli lokakuun lopussa Taideyliopiston Teatterikorkeakoulusta aiheenaan taideteosten yleisöruumiin muodostuminen. Tie tohtoriksi ei ole ollut Laitiselle itsestään selvä. Sattumat ja heittäytymiset veivät etsivän mielen taideoppiin Turkuun ja kohtaamiset ja kokeilut vakiinnuttivat hänet osaksi Todellisuuden Tutkimuskeskuksen kollektiivia 2000-luvun alussa. Katsoja, katsoja-kokija, osallistuja ja yleisö ovat olleet tavalla ja toisella Laitisen taiteen keskiössä pitkään, samoin kirjoittaminen praktiikkana. Laitinen on tehnyt paljon töitä esitystaiteen kentän puolesta kulisseissa myös kuraattorina ja eri yhdistysten hallituksissa. Tästä kokonaisuudesta ja ajatussommitelmista innostumisesta on syntynyt “How Audience Bodies Form” -väitöskirja tuloksineen.
Väitöskirjan myötä Esitystaiteen keskus ja Todellisuuden Tutkimuskeskus pyysivät Laitista istumaan alas ja muistelemaan, millainen hänen työuransa on ollut tähän mennessä ja miten erilaiset kerrostumat ja kokemukset näkyvät väitöstutkimuksessa. Haastattelijana on Heidi Backström, joka on tutustunut Laitiseen 2010-luvulla Esitys-lehden myötä ja seurannut hänen taiteellista ajatteluaan ja työtään niin katsojan, kanssatekijän kuin kuraattorin rooleissa.
Englanninkielinen käännös haastattelusta löytyy Todellisuuden tutkimuskeskuksen sivuilta.
Heidi Backström: Pyysin sua ennakkoon miettimään sun taiteilijauran paaluja, merkityksellisiä kohtia, käänteitä ja teoksia. Tuomas, miten sinusta tuli esitystaiteilija?
Tuomas Laitinen: Olen kasvanut kodissa, jossa musiikki oli vahvasti läsnä. Parikymppisenä opiskelin Helsingin yliopistossa ensin musiikkitiedettä, sitten teoreettista filosofiaa. En valmistunut koskaan sieltä, vaan ajauduin taiteen harrastamiseen, joka avasi uusia alueita hiljalleen. Ensin havahduin siihen, että mitä tahansa voi soittaa ja aloin soittelemaan kaikenlaisia instrumentteja, joita en entuudestaan hallinnut. Sitten kiinnostuin myös tanssista. Päädyin tanssitunneille ja sen myötä esiintymään johonkin projektiin, lopulta näyttelemäänkin.
Kyllästyin yliopisto-opiskeluun, matkustelin ja harrastelin. Olin silloin kiinnostunut meditaatiosta, ruumiista, mielestä, maailmasta, filosofiasta ja taiteesta. Sitten 2000-luvun alussa päädyin mukaan Laura Mannilan ja Kati Jelekäisen projektiin Turun Taideakatemiassa. Heillä oli ryhmä nimeltä Vapauden teatteri. Se oli ensimmäinen kokemukseni siitä, mitä nyttemmin kutsutaan esitystaiteeksi. Ryhmäprosessissa pohdiskeltiin ja tehtiin kohtauksia. Siellä ollessani huomasin sattumalta, että Turun taideakatemian teatteri-ilmaisun ohjaajalinjalle, jota Laura ja Kati kävivät, oli juuri haku auki. Väsäsin hakemuksen nopeasti ja päädyin sinne opiskelemaan Pieta Koskenniemen oppiin.
Siihen asti oli sellainen etsintävaihe elämässä. Ei ollut tiettyä urasuunnitelmaa tai vastaavaa, olin kiinnostunut ymmärtämään elämää ja kokemaan kaikenlaista. Koulun alettua sain myös ensimmäisen lapseni ja elämäntapani muuttui. Päädyin tekemään taidetta ja hoitamaan lapsia, ja tällä tiellä ollaan.
HB: Millainen koulu oli Turun Taideakatemia 2000-luvun alussa?
TL: Turun Taideakatemia oli tuolloin kokeellisempi taidekoulu kuin Teatterikorkeakoulu, jossa opetettiin perinteisempiä työrooleja ja tyylilajiteatteria silloin. Taideakatemia oli tavallaan vähän niin kuin nykyteatterikoulutus, jossa oli sekä pedagogista puolta että taiteen tekemistä. Siellä lähtökohdat taiteen tekemiselle olivat monitaiteiset ja avoimet, paljon tehtiin devising-metodilla ryhmämuotoisia prosesseja. Kun joku tietty aihe ja asia kiinnosti, alettiin miettimään, miten sitä voisi esittää. Ei tarvittu aluksi tekstiä ja tiettyjä työrooleja, jotta voitaisiin edetä. Siinä Lauran ja Katin proggiksessa tajusin, että yliopiston sijaan sen kaltainen taiteellinen ajattelu ja toiminta oli minulle ominaista.
HB: Todellisuuden tutkimuskeskus eli TTK on sulle merkittävä taiteellinen yhteisö. Missä kohtaa sinä tutustuit siihen?
TL: Eero-Tapio Vuori ja Julius Elo vetivät Taideakatemiassa seitsemän viikon mittaisen kurssin, jonka nimi oli Unelmatyöpaja, alaotsikko oli teatterihistorian sovelluskurssi. Se oli tosi vaikuttava kurssi kaikille meille opiskelijoille. Kysyin, miten Todellisuuden tutkimuskeskukseen pääsee mukaan ja päädyin Elon ja Vuoren ohjaamaan Helsinki by Night -teokseen ja kollektiivin jäseneksi vuonna 2005.
Palasin Turusta takaisin Helsinkiin ja aloimme erityisesti Juliuksen kanssa tekemään yhteistyötä. Toinen TTK-teos, jossa olin mukana, oli yhden katsojan esitys Olotila (2006). Siinä katsoja seikkaili ensin Eirassa ääninauhan ohjaamana ja päätyi sitten yksityisasuntoon, jossa tanssijat liikuttivat hänen kehoaan ja muusikko loi äänimaisemaa vain hänelle. Esitys kesti melkein kolme tuntia ja sen koki yhteensä parikymmentä katsojaa. Työmäärä oli iso ja palkka joitain satasia. Mutta me tehtiin, koska oltiin niin innoissamme siitä ideasta.
HB: Tästä voi tunnistaa sekä sun että Juliuksen ajattelua tai kädenjälkeä näin 20 vuotta myöhemminkin…
TL: Joo. TTK:lla oli silloin sellainen rakenne, että oli aina vuoden kestävä tutkimussuunnitelma ja me oltiin Juliuksen kanssa tutkimusvastaavina vuosi 2008. Otsikkona oli “Katsoja-kokijan keho esityksessä”. Teimme esitykset Luopuminen ja Näkymätön valtakunta, ja pidettiin monta työpajaa, joissa eri tavoin tutkittiin sitä, miten katsojan kehoa voisi lähestyä. Se oli tosi vaikuttava vuosi mulle.
Vieläkin aina välillä joku kollega muistelee Luopumista. Sen taustalla oli ajatus retriitin dramaturgiasta. Yleisöön mahtui kymmenisen henkeä. Kukin katsoja-kokija saapui yksitellen ennakko-ohjeiden mukaan bussilla, kävellen ja veneellä esityspaikkana olleelle kartanolle Laajasalossa. Sitten he luopuivat tärkeistä esineistään sekä puheesta, ja viettivät yön kartanossa. Me oltiin rakennettu sinne erilaisia kohtauksia, joissa tutkittiin luopumisen ajatusta. Nykyisin sitä kutsuttaisiin immersiiviseksi esitykseksi.
Luopuminen oli tosi vaativa meille tekijöille. Kylmässä talossa huhtikuussa vuorokausia treenaten. Esityskin kesti yön yli. Jossain välissä sai nukkua, mutta kuitenkin… Ihan kohtuutonta, jos nyt miettii.
HB: Tuntuiko se silloin kohtuuttomalta?
TL: No ei niin paljon. En mä silloin miettinyt vaikka rahaa, mutta kyllähän sen tajusi, että me oltiin ihan poikki. Ohjaajana kokee myös eniten vastuuta. Koetin suojella sitä, että muut sai edes vähän nukkua… Mutta se oli semmoista alkuvaihetta tällä kentällä, että halusi vain tutkia ja kokeilla kaikkea kiinnostavaa. Että sillä lailla oli voimia tehdä se.
HB: Tekisi mieli kysyä lisää tuosta muuttuneesta kentästä ja kohtuuttomuudesta, mutta jatketaan tätä aikajanaa vielä eteenpäin.
TL: Vuonna 2010 olin yhden vuoden tutkimusvataavana itsekseni. Sen teema oli “Voiko pyhää esittää”. Sieltä nostan esityksen Uskominen, joka oli jälleen yhden osallistujan juttu. Siinä katsottiin kaupunkia ja pohdittiin urbaania ympäristöuskoa laajassa mielessä. Sen lisäksi mä tein 12-osaisen teoksen, jossa oli kuukausittain yksi esitys. Sen nimi oli 12 etydiä ikuisesta elämästä, ja siinä oli ajatuksena ikuinen elämä, kuolemattomuus tai kuolema. Kutsuin 12 taiteilijaa yhteistyöhön ja siinä oli sellainen metodinen rakenne, että me työskenneltiin aina kolme vuorokautta yhdessä. Kolme päivää tehtiin pelkästään töitä ja siitä syntyi jonkinlainen teos sekä joku harjoite, jolla voisi harjoitella sitä, ettei kuolisi.
HB: Olen lukenut näitä kuolemattomuusharjoitteita kirjamuodossa. Oliko se sun idea aloittaa julkaisutoiminta TTK:ssa?
TL: Pitääkin palata vähän taaksepäin. Julkaiseminen ei tullut minun kauttani. TTK:ssa oli monta ihmistä, joita kiinnosti kirjoittaminen. Jo silloin, kun minä tulin mukaan toimintaan 2005 Teatteri-lehdessä oli muutamia ttk-laisten pyörittämiä palstoja. Lähikritiikkiä, kritiikin kritiikkiä ja Saarakkalan Janne esimerkiksi kirjoitti esityksistä, joita hän ei ollut nähnyt. Minäkin aloin kirjoittamaan sinne.
Jotenkin me oltiin kuitenkin tyytymättömiä siihen Teatteri-lehteen kirjoittamiseen. Pilvi Porkolan aloitteesta päätettiin perustaa oma lehti. Esitys-lehti aloitettiin 2007. Minä olin siinä sen koko kymmenen vuotta mukana, mitä lehteä tehtiin.
Olin TTK:hon liittymisestä asti mukana myös erilaisissa kirjoja valmistaneissa työryhmissä. Ensimmäinen niistä oli 2008 julkaistu Ei-ymmärtämisen eteisessä, kirjoituskokoelma jota kirjoitettiin monta vuotta dialogisella työtavalla. Kokoonnuimme säännöllisesti lukemaan ja kommentoimaan toistemme tekstejä eri työvaiheissa. Juliuksen kanssa toimitimme tutkimusvuoden 2008 pohjalta kirjoituskokoelman Kokeva keho. Tuosta 12 etydiä ikuisesta elämästä -kokonaisuudesta syntyi sitten Ikuisen elämän käsikirja, jossa on mukana ne harjoitteet.
HB: Nyt ollaan sun aikajanalla 2010-luvun taitteessa ja kirjoittaminen on tullut osaksi praktiikkaasi.
TL: Jälkikäteen olen ajatellut, että kirjoittaminen on varmaan tullut mun äidin kautta, hän on lingvisti. Ja koulussa sain hyvää palautetta ja kannustusta ainekirjoituksesta. Sieltä se alkaa.
Yksi tärkeä tutkimussuunnitelma oli vuodet 2012–2013 kestänyt “Utooppinen todellisuus”. Sitä vetivät mun kanssa Pekko Koskinen ja Saara Hannula. Siinä mietittiin, miten esitystaide voisi aueta arkeen utooppisia mahdollisuuksia avaavina muotoina.
Osana kokonaisuutta oli Lasten valta -työryhmä, jolla me tehtiin työpajoja päiväkoteihin ja kouluihin. Työpajoissa tehtiin erilaisia harjoitteita, joiden kautta voi alkaa tutkia, miten lapset kokee ja ilmentää valtaa. Siitä syntyi myös kirjamuotoinen opas opettajille. Se oli tosi hieno projekti mulle. Siitäkin syystä, että siinä oli niin erilainen viiteryhmä. Usein omassa työssäni yleisö on taideskenen porukkaa. Tässä opin paljon oletuksista ja todellisuuksista. Lapsia esimerkiksi kiinnosti ensisijaisesti lastenvälinen valta, kun me olimme ajatelleet heidän haastavan koulun auktoriteetteja.
HB: Onko vielä teoksia, joiden näet erityisesti muovanneen sinua taiteilijana ja tutkijana?
TL: On, kaksi. Mun ja Julius Elon Kehä (2012), jossa ideana oli kohdata ympyrässä työryhmän jäsenten ja yleisön kesken. Muodon lisäksi meillä oli ajatus vaistomaisesta kohtaamisesta. Se oli tosi kiinnostava juttu, yksinkertainen muoto, jossa oli esityksellinen jännite ja yleisön osallistuminen orgaanisesti mukana. Siinä oli kolme teemaa, joiden me ajateltiin olevan ihmisillä ja muilla meidän kaltaisilla lajeilla kohtaamisen perusmuotoja. Me tehtiin hypoteesi, että ne olisivat valtataistelu, hoiva ja seksuaalisuus. Näistä johdettiin kolme toiminnallista teemaa: taisteleminen, ruokkiminen ja paritteleminen. Kuukaudessa oli aina yksi esitys, jossa keskiössä oli joku näistä teemoista.
Kehä oli helposti sovellettavissa erilaisiin yhteyksiin. Käytimme esimerkiksi lastentyöpajoissa kehämuotoa sellaisena harjoitteena, jossa voitiin tutkia sitä, mitä toiselle voi tehdä. Listattiin ensin lasten kanssa, mitä kaikkea toiselle voi tehdä ja sitten Kehässä niitä pystyi kokeilemaan käytännössä. Esitysmuoto mahdollisti hankalien moraalisten kysymysten pohtimisen käytännössä. Lapset esimerkiksi valitsivat intuitiivisesti toteuttaa väkivallattomia kohtaamisen muotoja “oikeasti” ja väkivaltaisia kohtaamisen muotoja miimisesti, siis leikisti. Oli kiinnostavaa, miten siinä nousi esiin teatterin ja moraalin suhde lasten kautta.
HB: Koin parittelu-kehän, mutta tämä väkivaltafantasia-kehä kuulostaisi edelleen tarpeelliselta… Sulla oli vielä mielessä joku teos, jonka haluat tuoda sun aikajanalle?
TL: Joo, Maria Oivan ja Jani-Petteri Olkkosen kanssa tehty Platonin pidot (2013).
Me aloitettiin hanke lukemalla Platonia ja ryhdyttiin harjoittamaan sokraattista dialogia. Me puhuttiin erityisesti kauneudesta. Mikä on kaunista? Lopulta me kehitettiin pienelle yleisölle kerrallaan tarjottu mysteerinäytelmä. Esitys itsessään kesti monta päivää. Ja yleisön jäsenet tulivat aina eri päivinä eri kohtauksiin. Ensimmäinen näytös oli yhdelle kerrallaan, sitten toisessa näytöksessä oli kolme katsojaa kerrallaan, seuraavassa neljä kerrallaan. Viimeisessä näytöksessä eli pidoissa olivat paikalla kaikki kaksitoista yleisön jäsentä. Se esitettin New Yorkissa teoreettisen teatterin symposiumissa, ja se oli vaikuttava kokemus niin meille tekijöille kuin osallistujille, jotka olivat kaikki jotain älykköjä, taiteilijoita ja tutkijoita. Se oli jollain tavalla transgressiivinen tai ritualistinen juttu. Me tehtiin siitä vielä pari jatko-osaa, Platonin luola ja Platonin valta, jotka olivat myös monipäiväisiä mysteerinäytelmiä.
Osittain se on varmaan TTK, joka johti minua kohti tätä väitöstutkimusta.
HB: Tässä kun kuuntelen, niin minusta sun merkkipaalut tuntuvat viitoittavan aika selkeää polkua tuohon väitöskirjaan. Katsoja-kokijan paikallistaminen ja sen toimijuuden tutkiminen on näissä kaikissa esimerkeissäsi oleellisessa roolissa. En muuten tiennyt ennen väikkärisi lukemista, että katsoja-kokija on sinun ja Julius Elon lanseerama termi. Se on mulle vähän nuorempana tekijänä ihan alan perussanastoa.
Väikkärisi taiteellinen viitekehys on esitystaide. Esittelet sen “taidemuotona, jossa yleisöruumiin rikoskumppanuutta hyödynnetään keskeisenä taiteellisen työn materiaalina”, toisin sanoen, että esitystaiteessa yleisöllä on aktiivinen merkitys. Paikannat esitystaiteen lajityypiksi, joka on kehittynyt Helsingin alueella viimeisen 30 vuoden aikana. Kerrotko tästä?
Halusin tehdä kunniaa sille kentälle, jossa olin kasvanut taiteilijaksi. Mulla oli sellainen olo, että ympärilläni oli kehittynyt jotain uniikkia ja arvokasta, jota ei kuitenkaan oltu tunnistettu sellaiseksi. Ei edes kotimaassa, mutta ei varsinkaan kansainvälisesti. Hämmästyttäviä ja uraauurtavia teoksia tehtiin, ehkä jopa kokonainen uusi tyylilaji kehitettiin, mutta huomio oli huomattavan pientä ja tekijät kituuttivat minimituloilla jossain nurkissa. Monet tekijät on olleet ihan verrannollisia brittiläisiin ja saksalaisiin pioneereihin, mutta eivät ole tulleet kirjoitetuksi osaksi eurooppalaista taidehistoriaa, mikäli olen huomannut oikein.
Nyt kun oli mahdollisuus tehdä jotain, jolla olisi jotain institutionaalista painoarvoa, niin halusin käyttää tilaisuutta hyväkseni myös kiinnittääkseni huomiota tähän. Samalla mua myös kiinnosti se, mistä esitystaiteessa oikein oli kyse, teoreettisessa mielessä. Kävin läpi kaiken kirjoituksen, mitä löysin esitystaiteesta, siis missä tätä sanaa käytettiin. Huomasin, että mitään kokoavaa esitystä aiheesta ei ole. Ei ole esitystaiteen historiaa eikä myöskään teoriaa. Termistä on jonkin verran pohdintoja ja sitten kapeampia katsauksia, kuten Live Art and Performance Studies -maisteriohjelman historiasta.
Ehdotan väitöstutkimuksessani esitystaiteen teoriaa, ehkä jopa eräänlaista hahmottelua sen ontologiaksi. Juurrutan teoreettisen mallini tähän paikalliseen kontekstiin, vaikka se sopisi luultavasti myös laajempaan käyttöön. Olen liittänyt mukaan taustoitukseksi lyhyen historiakatsauksen sekä tulkintani esitystaide-termistä. Ehdotan jopa uutta englanninkielistä käännöstä, beformance, koska esitys ja performance, joita yleensä käytetään toistensa vastineina, eivät ole sama asia, kuten monet muutkin ovat todenneet.
Taustana tässä on moninainen kokemukseni kentältä sekä osallisuus esitystaiteen kehittymiseen ja institutionalisointiin. Olen ollut parinkymmenen vuoden aikana mukana monessa alalle merkittävässä jutussa, monessa eri roolissa ja sitä kautta mulla on kompetenssia väittää jotain siitä, mistä tässä on kyse.
HB: Osa näkyykin jo tässä polussa, mitä ollaan käyty läpi. Joku häntä löytää päänsä tässä tutkimusprosessissasi. Sulla on se akateeminen lähtö 90-luvulta, joka sitten on siirtynyt taiteeseen ja sen tekemiseen.
TL: Joo, ja minä olen akateemisesta perheestä. Minulla oli joku vastustus siihen akateemiseen uraan, haluaisin tehdä jotain muuta. Mutta sitten kuitenkin ennen pitkään päädyin tähän ja moni asia on vaikuttanut siihen. Lopulta akateemisessa kontekstissa oleminen on ollut mulle luontevaa.
HB: Minusta sinun väitöskirjasi oli lukijaystävällinen, yleisön huomioon ottava lukukokemus. Aloitat sen populaarille tietokirjallisuudelle tyypillisesti. Lähdet liikkeelle turhautumisen kautta, tilanteesta, jossa sinä olet yksin pitämässä open studiota Porissa ja kukaan ei tule paikalle.
TL: Olen sitä vähän tarinallistanut, mutta tosiaan, siinä väikkärin kommentaarissa kehystän tutkimuksen aloittamista sillä tavalla, että minä olin Poriginal-galleriassa kesällä 2016 pitämässä viikonlopun mittaista open studiota. Ensimmäisenä päivänä sinne ei tullut yhtään ihmistä ja minä olin siitä turhautunut ja hämmentynyt.
Minulla oli silloin sellainen vaihe, että olin vähän kyllästynyt omaan praktiikkaani ja tuntui, että asiat eivät edisty. Olimme juuri lopettaneet Esitys-lehden ja olin kyllästynyt työskentelemään sillä kengännauhameiningillä, millä olin mennyt 10 vuotta. Tuntui, että pitäisi jotenkin päästä uralla jossain mielessä eteenpäin. Uudelleenmäärittelyn vaihe oli meneillään laajemminkin elämässäni tuolloin.
Sitten kun sinne open studioon ei tullut ketään, mietin, että miksi minä teen taidetta, jos se ei edes kiinnosta ketään. Luovana ihmisenä päädyin runoilemaan samana iltana sähköpostin vajaalle kolmellekymmenelle, jossa puoliksi huumorilla mutta kuitenkin tosissani kysyin, pitäisikö minun alkaa tehdä jotain muuta kuin taidetta. Laitoin siihen vaihtoehdot, a) ei b) kyllä, mitä ja c) muu, mikä.
Aika moni vastasi sähköpostiini. Yleisin vastaus oli c, ei kumpaakaan. En tiedä kuinka tärkeitä ne vastaukset olivat sen kannalta, että hain jatko-opintoihin, mutta ehkä se oli tärkeää, että ihmiset ylipäätään vastasivat. Hain ja vuonna 2017 aloitin Taideyliopiston Esittävien taiteiden taiteellisen tutkimuksen tohtoriohjelmassa. Siitä tuli mun c-vaihtoehto. Se oli mun tapa jatkaa taiteen tekemistä ja tavallaan olla jatkamatta sitä.
HB: Onko sun tutkimuskysymys ollut sama koko ajan?
TL: En enää ihan tarkkaan muista, että miten katsoja vaihtui yleisöksi, mutta mua kiinnosti se kollektiivi enemmän. Olin aiemmin pyöritellyt paljon kysymyksiä katsojasta tai katsoja-kokijasta. Tai sitten oltiin puhuttu osallistujasta. Nämä kaikki oli yksilöitä. Nyt mun kiinnostus kääntyi kohti kollektiivista muodostelmaa.
HB: Miten tutkimushommat käynnistyivät?
TL: Kohtasin pari ongelmaa siirtyessäni sinne akateemiseen kontekstiin. Toinen oli se, että siellä mä vasta tajusin miten valtava tekstiperinne se akateeminen perinne onkaan. Esittävien taiteiden tutkimuskeskus Tutkella me luimme hillittömät määrät kaikenlaista filosofiaa, taideteoriaa ja muuta. Se tuntui olevan kaukana siitä esitystaidepraktiikasta, mitä olin tehnyt. Vaikka olenkin kirjoittanut esitysten tekemisen rinnalla, ne tekemäni esitykset tosi harvoin liittyivät tai rakentuvat tekstin pohjalta. Miten minä työskentelisin näiden välillä? Tuntui, että en pysty tekstillä tavoittamaan olennaisia asioita esitystaidepraktiikasta.
Toinen vastaava ongelma oli se, että minua kiinnosti tutkia yleisöä ja yleisönä olemista. Taiteellinen tutkimus kuitenkin perustuu pitkälti siihen, että taiteilija tarkastelee omaa praktiikkaansa tutkimuksellisesti ja nostaa esiin sellaisia asioita, jotka eivät tule näkyviin silloin, kun joku ulkopuolinen taiteen tutkija tarkastelee esityksiä. Miten mä voisin tekijänä tutkia yleisöä? Enhän minä voi olla omien juttujeni yleisö, ainakaan samassa mielessä kuin muut. Miten silloitan sen tekstin ja esityksen? Ja miten silloitan sen yleisössä olevan tekijän eli minun tekijyyden? Vahingossa löysin tavan tehdä sitä kirjoitettujen esitysten, joissa yleisö lukee, kautta. Platonin valtio oli jo ollut esitys, jossa yleisö luki. Tavallaan aloin tehdä sitä samaa uudestaan. Aloin purkaa esiin jotain, mitä olin aiemmin ajatellut, mutta minimaalisemmin ja hitaammin. Siitä syntyi väitökseni taiteellinen osa Yleisöruumis / Audience Body -teos (2022).
HB: Käytät väitöskirjassasi hyvin paljon esitysesimerkkejä myös muiden teoksista, miten päädyit siihen?
TL: Se on vähän sellainen poliittinen teko. Tein kvantitatiivista tutkimusta Tutken julkaisemiin väikkäreihin ja kiinnitin huomiota siihen, miten pitkät bibliografialistat ja miten lyhyet taideteoslistat niissä oli. Itse teksteissä teoksia kyllä voidaan mainita ja tietysti jokaisella tutkijalla on ne omat teoksensa, mutta niitä ei laiteta sinne lähdeluetteloon. Se tuntui ongelmalliselta.
Halusin tarkoituksella laittaa paljon taideteoksia omaan tutkimustekstiini. Viittaan tekstissä teoksiin ja siellä lopussa on pitkä lista niistä kaikista esityksistä, mitä minä olen katsonut tai kokenut tutkimusprosessini aikana. Suurinta osaa näistä esityksistä myös kommentoin lyhyesti liitteessä. Tämä on minun tekoni sen puolestaan, että teoksia käytettäisiin enemmän tutkimusten lähdemateriaalina. Keskusteltaisiin muun taiteen kanssa.
HB: Mikä on yleisö ja miten yleisöruumis muodostuu? Mitä sinä löysit tutkiessasi?
TL: Jo tutkimusprosessin alkuvaiheessa aloin miettiä, miten vastaisin tähän kysymykseen yleisöstä. Se on vähän sellainen kysymys, että siihen ei voi vastata. Liian laaja. Se kuitenkin generoi ajatteluani hyvin. Aloin miettiä, mitä ne parametrit tai muut määritelmät yleisölle voisivat olla. Tykkään rakennella ajatusmalleja tai systeemejä, ja sellaista minä tässäkin päädyin tekemään.
Jossain tutkimukseni loppupuolella, osittain pandemian johdosta päädyin käyttämään yleisön sijaan yleisöruumis- / audience body -käsitettä. Kun koronarajoitukset alkoivat ja esitykset tavallaan loppuivat, minä tulin tietoiseksi siitä ihan ilmeisestä asiasta, että esittävissä taiteissa ja esityksissä on ominaista se, että yleisö tuo oman ruumiinsa toisten ruumiiden lähelle. Tietysti on poikkeuksiakin, mutta esittäville taiteilla on tyypillistä, että yleisö joutuu altistumaan toisten yleisön jäsenten läheisyydelle ja he vaikuttavat siihen, millaiseksi se itse taideteos tai esitys muodostuu. Tämän havainnon kautta sain vastauksen aiemmin mainitsemaani ongelmaan, miten teksti ja esitys eroavat toisistaan. Yksi eroavuus on se, miten ne vastaanotetaan. Kehittämäni metodi, lukemistapahtuman muoto, yhdisti näitä medioita omalla tavallaan.
Se ruumiillisuus, mikä oli ollut minun ja Juliuksen töissä läsnä jo vuosia sitten, palasi tätä kautta. Aloin miettiä, mitkä asiat saa yleisöruumiin muodostumaan ja minkä takia niistä tulee erilaisia eri teosten yhteydessä. Sitten rakensin siitä mallin.
HB: Selittäisittkö sen mallin?
TL: Se on vähän karkea. Mallissa yleisöruumiin muodostuminen selitetään kolmen asian kautta: ennakkotarpeiden jotka vaaditaan sen syntymiseen, olosuhteiden joiden kautta sen elinkaari on mahdollinen ja muuttujien jotka määrittelevät millainen se on.
Ensin taiteilijan tarvitsee tehdä jokin teko, esimerkiksi teos tai ilmoittaa lehdessä, että esitys on tulossa. Näin yleisö voi alkaa muodostua sen kutsumana. Tätä kutsun termillä subordination. Se liittyy siihen, että yleisö on alisteinen teokselle tai tekijälle. Koska taiteilija on työskennellyt teoksen kanssa etukäteen, hänellä on tietty valtapositio sen ennakkotiedon kautta suhteessa yleisöön.
Toinen termi, mitä käytän, on gathering eli kokoontuminen. Taiteilijan kutsu kokoaa yleisön, eli siinä yleisöstä tulee monikollinen. Tämä pätee myös yhden hengen esityksiin, niissä yleisön jäsenet vain tulevat eri aikaan.
Nämä tarvitaan, että yleisö syntyy. Näiden ennakkotarpeiden rinnalle tarvitaan olosuhteet, jotka mahdollistavat sen, että yleisöruumis on taidekokemuksen ajan olemassa. Käytän sellaista rituaaliteoreettista käsitettä kuin liminoididramaturgia, joka tarkoittaa periaatteessa sitä, että yleisöruumis on väliaikainen ja vie jäsenensä tuoksi väliajaksi arjesta irrallaan olevaan muuntuneeseen olotilaan. Tämä on se vaihe, kun yleisöruumis toteutuu ja purkautuu takaisin olemattomuuteen.
Olosuhteisiin kuuluu myös resonaatio. Termi valikoitui, kun ajattelin englanninkielistä sanaa reception, vastaanotto. Taiteilijan ja yleisön välisestä alisteisesta suhteesta syntyy se, että yleisö vähentää omaa toimijuuttaan. Ajattelen, että kun jotain vähentää, niin jokin toinen asia lisääntyy. Halusin nimetä tämän. Reception-sana ei sopinut mun sommitelmaan, sillä se viittaa myös lähettämiseen, esimerkiksi radiolähetykseen, jonka joku ottaa vastaan. On erikseen lähettäjiä ja vastaanottajia, ja se viesti menee jonkun välineen läpi.
Resonaatiossa on mukana kuuntelun ele ja se, miten ääni vaikuttaa kuuntelijaan. Ruumis resonoi ja värähtelee äänen mukana. Yleisöruumis on paitsi vastaanottaja, myös myös se välittävä aine, joka värähtelee. Siinä vastaanotto ruumiillistuu.
Tutkija Dorothea von Hantelman on kirjoittanut tekstin, missä hän käytti gathering-sanaa näyttelykävijöistä, ja kutsui sitä nimellä individualized gatherings. Teatteri kutsuu collective gatherings, kollektiivisia kokoontumisia ja näyttelyt individualized gatherings, yksilöityneitä kokoontumisia, sillä kyllähän ihmiset näyttelyihin kokoontuvat vaikkeivät samaan aikaan. Tämä osoitti minulle, että kokoontumista voi ajatella laajasti. Sen ei tarvitse tarkoittaa sitä, että kaikki on samaan aikaan, samassa paikassa.
Yleisöruumis voi siis muodostua myös eri aikoihin ja eri paikoissa. Esimerkiksi kirjan lukijat voi lukea sen eri vuosisadoilla ja eri puolilla maailmaa. Teoreettisesti voidaan spekuloida, että lukijoiden ruumiit jakavat jonkin yhteisen kokemuksen. Se yleisöruumis on ohut eikä yhtä todellinen kuin esimerkiksi teatterissa, jossa ihmiset kokoontuvat samaan huoneeseen, istuvat vierekkäin, katsovat samaan suuntaan ja kuulevat toistensa kuiskaukset. Eri taiteenlajeja erottaa se, että ne pyrkivät muodostamaan erilaisia kollektiivisuuksia tai kollektiivisia ruumiita. Yleisöruumiin muutostekijöitä ovat siis aika ja paikka.
Ajan ja paikan lisäksi näitä yleisöruumiin variaatioita luo kehittämässäni ajatusmallissa rikoskumppanuus, complicity. Se korvaa vähän sitä, mistä puhutaan osallistavuutena. En itse pidä osallistavuus-sanasta, sillä sitä käytetään niin, että on osallistavia ja ei-osallistavia esityksiä. Minusta sellaista jakoa ei oikein ole. Toisissa esityksissä se osallistaminen on vain vähäisemmin tai konventionaalisemmin esillä kuin toisissa. Minusta rikoskumppaanuus kertoo kivasti siitä, missä määrin katsoja on ikään kuin mukana siinä, että se taide tapahtuu. Jos katsojan oma toimijuus vaikuttaa teokseen enemmän, on tavallaan vastuussa enemmän.
Ehdotukseni on, että nämä kolme muuttujaa –aika, paikka ja rikoskumppanuus– voivat kuvata minkä tahansa taideteoksen esiin kutsumaa yleisön kollektiivista ruumista. Olen visualisoinut sen kuutioksi, jossa x-akselilla on aika, y-akselilla paikka ja z-akselilla rikoskumppanuus. Minkä tahansa taideteoksen voisi sitten sijoittaa jonnekin kuution kolmiulotteiseen tilaan sen mukaan millaisen yleisöruumiin se kutsuu esiin.
Tämä on aika konkreettinen käsitejärjestelmä lopulta.
HB: Minkälaisia havaintoja sulle syntyi tästä?
TL: Yksi taidemuoto ei ole parempi kuin toiset. Ne vain muodostavat erilaisia kollektiivisuuksia. Taiteilijana voisi tietoisesti ajatella, että jos haluaa tuottaa läheisyyttä tai että ihmiset kokevat toisensa läheisyyden, niin silloin kannattaa tehdä esittäviä taiteita. Tai jos haluaa tehdä teoksia, jotka antavat ihmisen olla yksin ja rauhassa, niin sitten kannattaa olla kirjailija. Kun valitsee omia medioitaan, valitsee samalla, minkälaista yhteisyyttä on luomassa. Ja sitä kautta valitsee, minkälaista ihmiskuvaa tai maailmankuvaa tuottaa.
Mutta tämä on tosiaan aika karkea jako. Yleisöt ja niiden toiminta on erilaista punk- tai heavy-konsertissa kuin mitä se on mun esityksessä. Eri esittävän taiteen alueilla kollektiivinen ruumiillisuus voi olla todella paljon voimakkaampaa kuin toisilla. Esimerkiksi omissa teoksissani olen käyttänyt yleisöä myös välineenä ajatella, ja se on synnyttänyt tietynlaisia valintoja. Niissä toimii jännite yksilöiden ja kollektiivin välillä pikemmin kuin että ne olisivat puhtaan kollektiivisia.
HB: Onko sulla joku huomio itse tutkimusprosessista, jonka haluaisit jakaa?
TL: Usein kun puhutaan tutkimuksesta, se kuulostaa hienolta ja kliinisemmältä kuin se onkaan. Mä haluaisin mainita sattuman, virheiden ja epäonnistumisen merkityksen. Minunkin kommentaari näyttää johdonmukaiselta ja selkeältä kokonaisuudelta. Sehän on osittain feikkiä. Tutkimusprosessit eivät ole johdonmukaisia, vaan siellä on paljon sattumaa. Mä tein paljon kokeiluja itsekseni, mutta myös muiden kutsumana heidän konteksteihinsa. Nämä ulkoapäin tulleet kutsut vaikuttivat myös siihen, mihin suuntaan tutkimus meni.
Olen kyllä hyvä siinä mitä teen, tutkimus on laadukas ja tarkka, mutta nämä satunnaisuudet ja tutkijasta riippumattomat vaikuttimet jää helposti huomiotta. Samalla tavalla taiteilijakaan ei voi hallita teostaan kuin tiettyyn pisteeseen saakka.
HB: Esitystaiteen saralta ei kovin usein tule väitöksiä. Haluaisitko sanoa jotain kollegoille, jotka miettivät kannattaako prosessiin lähteä?
TL: Mulle tutkijuus on sopinut hyvin. Onhan siinä ongelmiakin, että taidekenttä tutkimuksellistuu. Tuntuu, että viime vuosina tutkimuksellisesta kielestä on tullut halutumpaa. On sellainen oletus, että sillä saa helpommin rahaa. Taidepuhe on lähestynyt tutkimuskieltä. Se luo helposti paineita, että pitäisi olla hienoja aiheita, sivistyssanoja ja sellaista, että pärjää tällä kentällä. Se ajaa marginaaliin muunlaisia tekemisen tapoja. Toisaalta, kun nykyään pitää selittää, miksi on arvokasta tehdä taidetta, tutkimus voi osaltaan myös osallistua siihen selittämiseen.
HB: Mitä sä toivot, että tää sun tutkimus voisi saada aikaan?
TL: On olemassa paljon kirjallisuutta esityksistä ja osallistavasta taiteesta, mutta mun mielestä mä oon tuossa kehittänyt uuden tavan ajatella esityksiä. Toivon, että se kannustaa muitakin miettimään uusia malleja. Ne voi aina paljastaa jotain.
Sitten mä oon väitöstutkimuksen tiivistelmässä kirjoittanut jotenkin niin, että tämä voisi toimia taustana myös taidemuotojen poliittisen merkityksen ajatteluun. Maailman tila on valtavan ongelmallinen tällä hetkellä todella monella tavalla. Mediaympäristö piilottaa meiltä niin paljon meidän omien toimien ja valintojen vaikutuksia. Mediat mahdollistavat etäisyyksiä. Tämä tavallaan puolustaa esitystaidetta. Esitystaiteessa osa meidän toimien vaikutuksista on lähellä ja havaittavissa. Jos menee teatteriin ja alkaa siellä huutaa jotain törkeyksiä, kaikki näkevät ne vaikutukset.
Ja sitten se, mistä jo puhuttiinkin, että taidetta käytettäisiin enemmän tutkimuksen lähteenä.