Eskuksen jäsenryhmä Oblivia täytti 25 vuotta. Juhlavuoden kunniaksi Eskus tilasi Maria Säköltä haastattelun Oblivian historiasta, työskentelymetodeista ja tulevaisuudesta.
Oblivia on monien kultakausien ryhmä, joka on kasvanut aikuiseen ikään pitämällä huolta toisistaan ja taiteesta
Annika Tudeer: Meillä on aika vähän näyttämisen pakkoa olemuksessamme
25-vuotisjuhlaansa viettävän Oblivian perustaja Annika Tudeer valmistelee juuri Suomen ensi-iltaan Kiasmassa 9.12. tulevaa esitystä Reality Bang.
Aloitamme keskustelun 25-vuotta täyttävän Oblivian eri periodien miettimisellä.
”Timo on joskus vitsaillut, että meillähän oli Oblivian kultakausi vuosina 2008-2013, jolloin aloimme työskennellä Kiasma-teatterissa. Sinä aikana me hiottiin ryhmää maailmalle ja Oblivian esteettinen ydin kehittyi. Meidän tapa työskennellä ja esiintyä selkeytyivät sinä aikana ihan valtavasti.”
Kultakauden aikana valmistu kolmiosasinen Entertainment Island Kiasma-teatteriin. Alussa Oblivia oli kolmen esiintyjän – Timo Fredriksson, Annika Tudeer ja Anna Krzystek – muodostama ryhmä, jossa mukana vahvasti luomassa teokset olivat Meri Ekola (valo) ja Juuso Voltti (ääni):
Vaikka asiat ovat vuosikymmenten myötä muuttuneet, jokin ydin on edelleen tunnistettavissa näiden Suomessa etenkin alkuaikoina outsidereidena, mutta Keski-Euroopassa kuin kala vedessä liikkuvissa Oblivian esiintyjissä. Vaikka ryhmään on tullut muutamia esiintyviä lisäjäseniä vuosien varrella, Anna-Maija Terävä ja Alice Ferl, sekä vakiovierailijana Juha Valkeapää, heissäkin tuntuu sykkivän tuo sama esteettinen ydin.
Miten se esteettinen ydin syntyi ja miten se on säilynyt kaikki nämä vuodet?
” Meille monitaiteellisuus tarkoitti ja tarkoittaa, että esiintyjät kehollistavat eri taiteen lajeja sekä ajatuksia, konsepteja, ei-inhimillistä luoden minimalistista esittävää taidetta toiston ja rytmin, kehollistetun ajankäytön kautta. Tämä syntyi hyvin orgaanisesti esityksiä tehdessä sen jälkeen, kun Anna tuli mukaan ryhmään ja toi mukaan absurdin huumorin taukoineen. Näyttämöllä ja esityksessä kaikki elementit: valot, äänet, musiikki, puvut, liikkeet, tekstit ja niin edelleen ovat yhtä tärkeitä.”
Ennen kultakautta he olivat ottaneet usein mukaan vierailijoita, mutta kun he alkoivat työstää kolmivuotista yhteistyötä, kukaan ulkopuolinen ei ollut valmis sitoutumaan niin pitkäksi aikaa.
Ennen tätä he olivat myös tehneet paljon site specific -teoksia. Oblivia juhlistikin viime kesänä 25-vuotisjuhlaansa kiertävällä esityksellä En tidsresa, joka alkoi Raitiovaunumuseosta Töölössä ja jatkui kaupungin paikkoihin, joissa Oblivia järjesti neljä paikkasidonnaista esitystä Helsingin kulttuuripääkaupunkivuotena vuonna 2000. Lasse Garoff Svenska Yle:stä kirjoitti siitä: ”Teoksessa En tidsresa Oblivia osoittaa omalaatuista kykyään löytää paikkansa mukavasti ja itsevarmasti jossain kaikkien taiteen genrejen välissä.”
Kultakaudella kuitenkin black box ja sen antamat mahdollisuudet ja haasteet alkoivat tuntua juuri omimmalta alueelta.
”Black box on se paras mahdollinen väline meidän taiteelle.”
Aiemmin, silloin kun he olivat tehneet teoksia näyttämöille, niillä oli ollut paljon tavaraa. Kultakaudella kaikki tämä karsiutui.
”Kukaan vierailija ei halunnut sitoutua 3 vuodeksi, ja siten meiltä jäi tähän Timo, minä ja Anna. Ja Juuso ja Meri, joka tuli mukaan vuosi myöhemmin.”
Entertainment Island todella singahdutti ryhmän maailmalle. Kiasma-teatterin jälkeen se on nähty Essenissä, Turussa, Szczecinissä, Färsaarilla, Reykjavikissä, Århusissa, Tallinnassa, Hangossa, Glasgowssa, Münchenissä, Tukholmassa, Zürichissä, Lontoossa, Suwalkissa, Berliinissä, Hampurissa ja Ipswichissä.
Entertainment Island -projektissa ryhmä tutkii viihteen ja populaarikulttuurin maailmaa esitysten, valokuvien, tekstien ja videon kautta. Minimalismi ja monitaiteellisuus leimasivat kokonaisuutta. Kolmannessa osassa esiintyjät iskivät ongelmallisimmalle alueelle: seksuaalisuuteen. Esiintyjien lavalle muodostamat kuviot tuntuivat lopulta traagisen toisteisilta, päättymättömältä halun piirileikiltä. Tyylilaji oli Entertainment Island 3:ssa yhtä aikaa hersyvän hauska, sarjakuvamaisen toteava ja etäännyttävä. Vaikka esitys ei ollut sentimentaalinen, siihen tiivistyi paljon tunteita. Osoitteleva liikekieli ja englanninkieliset hokemat tekivät nautinnonhalusta yhtä aikaa vilpittömän naiivia ja suoruudessaan outoa, kammottavaakin.
Metodista ja esikuvista
Kaikkein olennaisin keksintö oli oman Do what you saw -metodin kehittäminen. Se oli koko ryhmälle täysin käänteentekevä asia, joka antoi todella vankan pohjan ryhmän työskentelylle.
”Sitä ennen me oltiin vain tehty, oltiin improvisoitu ja sitten valittu parhaat palat ja pistetty teos kasaan. Emme puhuneet kovin paljon siitä mitä tehtiin ennen 2006. Saimme kuitenkin sellaista palautetta, että meidän tulisi tehdä ryhmädynamiikalle jotain, kuten puhua. Niin ruvettiin puhumaan ja päätettiin kehittää työskentelymetodeja. Ensimmäinen yritys oli, että tehdään jotain niin huonoa, että me emme halua näyttää sitä kenellekään. Teimme yhden kuukauden työn, tehtiin kauhea amatöörimelodraama, joka sitten heitettiin pois ja ruvettiin tekemään varsinaista biisiä, ja syntyi Everything You Say Will Become Dust Anyway, jossa kaikki osat osuivat nopeasti kohdalleen.”
Vuonna 2008 harjoiteltiin Jan Koranderin Reprumin kellarissa. Oli erilaisia metodeja nykytanssin ja nykyesitystaiteen puolelta, joita käytimme, lainoja Jonathan Borrowsilta ja William Forsythelta, Monthy Pythonilta ja Goat Islandilta ynnä muilta. ”Do What You Saw syntyi vuonna 2008 Entertainment Island varten. Tehtiin monenlaisia Funny Walkseja ja siitä se lähti.”
Do what you saw -metodissa yksi improvisoi ja toiset kopioivat.
”Ensin improvisoidaan valitusta asiasta ja sitten luodaan muotokieli. Sen jälkeen päätetään aika tiukasti muoto. Matskun luominen tällä menetelmällä tuntui oikealta. Valittiin niistä parhaat palat. Tähän meni monta kuukautta taukoineen.”
Yksi improvisoi ja muut katsoo ja kopioi niin hyvin kuin ne voi, ja sitten lopuksi improvisoidaan matskun kanssa.
Tämä metodi on säilynyt edelleen, se on vain vähän laajentunut ”Do what you hear” metodilla kun Oblivia on alkanut työskennellä enemmän nykymusiikin kehyksessä.
Oblivia ei käytä videota, koska Tudeer uskoo, että unohtaminen on oikeastaan yhtä tärkeää kuin muistaminen. Jos he eivät muista jotain, sen olikin ehkä tarkoitus karsiutua pois. Ihan loppuvaiheessa joskus videosta on hyötyä, mutta muuten he pyrkivät työskentelemään ihan luomuna.
Ryhmälle tärkeitä inspiraation antajia ovat olleet Pina Bausch, Forced Entertainment ja Needcompany.
”Sitten on aina Lacan, Lacan, Lacan. Ja Lacanilta käsitteet void ja gap.”
Psykoanalyysi on ollut heille tosi vahva kehys. ”Psyyken rakenne on tärkeä Oblivialle, myös kieli on tärkeä, etenkin se, miten kieli rakentaa subjektin.”
Cixous ja Irigaray ovat myös olennaisia. Slavoj Žižek on ollut myös tärkeä ajattelija. Ylipäätään postmoderni ja poststrukturalismi ovat tekemisen ytimessä, mutta ei ollenkaan fenomenologia. Sen Tudeer on aina kokenut itselleen vieraaksi. Subjektiivinen kokemus ei ole siis keskiössä vaan pikemmin rakenteet. ”Dramaturgian, komposition, esityksen rakenteet, sekä valtarakenteet yhteiskunnassa ja esittävän taiteen kentällä.”
Obliviasta puhuttaessa ei voi olla ottamatta huomioon sitä, että se, miten tuotantoa hoidetaan, on aivan yhtä olennaista kuin esitysten sisällöt, ja tuottaja samalla tasolla taiteilijoiden kanssa hierarkiattomassa ryhmässä. Kun Oblivia aloitti, ei produktioiden eettisyydestä puhuttu ollenkaan siinä määrin kuin nykyään. Silti edelleen, etenkin vierailuja tehtäessä Oblivian rentous, joustavuus ja hyväntuulisuus herättää usein positiivista ihmettelyä.
MOPMA
Entertainment Island -sarjan jälkeen Oblivia aloitti viisivuotisen MOPMA-sarjan eli Museum of Postmodern Art -sarjan. Siihen kuuluivat lopulta esitykset Museum of Postmodern Art I, Super B, Ka-Boom, The Rave ja Do-be-do.
”Me päätettiin Annan kanssa, että tekisimme aina jotain uutta, mutta se aiheutti myös uravaikeuksia. Yleisö tykkäsi siitä meidän vaihtelevuudesta tosi paljon, mutta kuraattorit eivät, ja se aiheutti myös uravaikeuksia, koska kuraattorit sanoivat, että eikö voisi tehdä sitä samaa kivaa kuin ennenkin. Että kun teillä on yksi hitti, niin tehkää seuraava samanlainen.”
Museum of Postmodern Art -kausi oli viisivuotinen ja lopulta Tudeerin sanoin liian iso kakku. Sen jälkeen he eivät ole tehneet yhtä pitkiä sarjoja.
”Tematiikkana se oli mission impossible.”
Anna Krzystek kuoli liikenneonnettomuudessa vuonna 2017 ja sen jälkeen koko Obliviaa piti miettiä uusiksi. Tudeer määrittelee, että he pystyivät jatkamaan, koska Oblivia oli perustettu kuitenkin ihan alun alkaen ilman Annaa.
MOPMA-sarjan aikana Annika alkoi tehdä yhä enemmän sooloja ryhmäteosten välissä ja rinnalla. Jos Obliviassa ryhmänkommunikaatio on kaikki kaikessa, niin soolot ovat olleet henkilökohtaisia toisella tavalla kuin ryhmäteokset.
”Soolot ovat olleet tunnustuksellisia, se on ääneen lausuttua. Ne ovat ehkä joillekin helpommin lähestyttäviä kuin Oblivian ryhmätyöt, jotka kuitenkin ovat yhtä lailla ryhmäautobiografisia, kyllä meistä on luettavissa ajatukset ja kasvu ja niin poispäin. Meistä näkee, mitä meille kuuluu. Kun esiinnyimme Turussa vuonna 2012, tuli Annette Arlander kysymään meiltä, että miksi olimme niin surullisia. Ajattelin, että hän näki sen, että Oblivian ja Annan tiet olivat lähteneet jo eroamaan kauan ennen onnettomuutta.”
Soolot ovat toki erilaisia kuin ryhmästä tehdyt, mutta Tudeerin mukaan ne ovat syntyneet ”saman katon alla ja aina ryhmätyönä.”
Oblivia muisti ryhmänä Annaa Light & Easy -esityksessään. Esitys noudatti alusta loppuun saakka nimensä antamaa viestiä. Raskaista asioista voi puhua vain keveästi. Teoksen pohjavirta oli murskaava suru. Light & Easy oli esitys surusta ja elämästä Annan jälkeen.
Oblivian Nature Theatre of Oblivia ja Children and Other Radicals -esitykset ajoittuvat myös MOPMAn jälkeiseen kauteen.
Oblivia goes music
Käänteentekevää Oblivialle oli se, kun he alkoivat tehdä esityksiä yhdessä säveltäjän kanssa. Emotions and Politics -sarjassa musiikki otti johtavan roolin. Emotions and Politics keskittyi usein huonosti ymmärrettyihin vaikutuksiin, jotka hallitsevat yhteiskuntaa pinnan alla.
Verdrängen, Verdrängen, Verdrängen vaikutti mielestäni siltä, kuin se olisi tehnyt lopulta jonkinlaista tiliä myös MOPMA-sarjasta, sillä sen verran postmodernia kommentointia siitä oli luettavissa. Se sekä Obsessions ja Turn Turtle Turn ovat olleet todella suuren mittaluokan läpisävellettyjä teoksia, joita on esitetty eri puolilla Keski-Eurooppaa, etenkin saksankielisellä kielialueella. Esitystaidefestivaalien lisäksi Oblivia kiertää nykyään niitäkin enemmän nykymusiikkifestivaaleilla.
Ensi ajatus voisi olla, että se olisi jotenkin ristiriidassa Oblivian kanssa, mutta päinvastoin. Isot puitteet, jopa tietty spektaakkelimaisuus, ovat tuoneet Oblivian ytimen kirkkaasti esiin.
”Mutta joku tosi iso on ollut uinumassa Obliviassa aina! Me ollaan oltu tosi suurieleisiä teemoissa ja tekemisen tavoissa.” Tudeer sanoo.
Juuso Voltti oli VÄS:in kouluttama äänisuunnittelija, jolla on vahva dramaturginen ajattelu, nyt säveltäjä Yiran Zhaolla on säveltäjän näkökulma ja koko ryhmän on pitänyt oppia myös jonkin verran uusia toimintatapoja.
Turn Turtle Turnin liike viittasi vahvasti siihen, että kyse on kääntymisestä. Kääntyminen toisten puoleen, maailmaan, uuteen, vanhaan, itseen. Näin ollen kääntymisen ja muutoksen hetki oli voimakkain. Meri Ekolan valtavat hohtavat kivet muistuttivat meitä siitä, että esitys tapahtuu laajemmassa kontekstissa, koko geologisen aikakauden sisällä.
Ainakin sosiaaliset normit – kättelyt, pakotetut hymyt, epätoivoiset yritykset pröystäillä – olivat läsnä toistoissa, mutta Oblivian teoksissa jotenkin yksinäisempiä kuin koskaan ennen, äärettömän ajan edessä, heikompina kuin ennen.
Mutta heikkoja he ovat oikeastaan vain esityksessä. Nyt, kun ryhmä on ollut 25 vuotta olemassa, heihin ei enää suhtauduta outsidereina Suomessa. Suomalaisen esittävän taiteen kenttä on monimuotoisempi kuin vuonna 2000, kaikesta leikkausten luomasta polarisaatiosta huolimatta.
”Meillä on aika vähän näyttämisen pakkoa olemuksessamme”, Tudeer määrittelee. Osittain se johtuu siitä, että he ovat jo saavuttaneet niin paljon. Vastikään Tudeer katsoi toivelistaa, jonka oli tehnyt 10 vuotta sitten ja huomasi, että kaikki toiveet olivat käyneet toteen. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että kunnianhimo olisi kadonnut. ”Me aina halutaan parantaa jotain ja saavuttaa jotain isompia päämääriä. Ja haluan aina kehittyä esiintyjänä, haluan aina saavuttaa ja oppia. Meillä on kuitenkin aika vähän näyttämisen pakkoa olemuksessamme”, Tudeer määrittelee.
Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että kunnianhimo olisi kadonnut. ”Me aina halutaan parantaa jotain ja saavuttaa jotain isompia päämääriä.”
Meri Ekola: Oblivia teki vähän eri tavalla
Meri Ekola on valosunnittelija, joka tuli Obliviaan mukaan 16 vuotta sitten.
”Täytyy kaivella vähän muistia, mutta muistan kun olin tekemässä Liisa Kyrönsepän kanssa joka oli valomestari Kiasmassa ja kuulin häneltä Oblivian hakevan valosuunnittelijaa.
”Olin juuri valmistunut silloisesta TTVO:sta, Tampereen ammattikorkeakoulusta, ja alkanut tehdä töitä. Olin kuullut, että Obliviassa he tekevät vähän eri tavalla. Kaikki kuulosti uudelta. Valon rooli oli silloin aika kuvittava teoksissa. Se että oli kaikenlaisia mahdollisuuksia tehdä valolla, kiinnosti.”
Työskentely Oblivian kanssa alkoi residenssityöskentelyllä, studioresidenssissä. ”Annika kuvaili, minkälaisia suunnitelmia heillä oli. En ihan tajunnut, mitä hän puhui, mutta tykkäsin Annikasta.”
Tuohon aikaan Ekola koki, että valosuunnittelu oli usein suomalaisissa teoksissa ajoittain aika mahtipontista ja kuvittavaa, Obliviassa kiehtoivat siis monet uudet mahdollisuudet.
”Muistan, että yritin miettiä studioon lankeavan päivänvalon kautta valosuunnittelua. Mietin hienovaraisia muutoksia, jotka tiivistäisivät dramaattista latausta ja purkaisivat sitä. Mietin, että mitä valo voisi olla. En halunnut lähteä alleviivaamaan mitään.”
Residenssi oli yhtä aikaa pehmeä lasku ja samaan aika haastavaa oli kaikki se, miten yhteistyö lähti liikkeelle.
Dramaturginen taite, jota valolla saattoi tehdä, oli Ekolalle uutta.
”Muistan, että Entertainment Island kakkosen kohdalla me tehtiin paljon töitä Juuso Voltin kanssa, haettiin sitä, miten valon ja äänen kautta käännetään paluu takaisin – on vaikka lähdetty mielikuvittelemaan pitkälle, luotu kaikkia hahmoja. Sitten palautetaan tilanne takaisin tähän hetkeen, nollataan se tilanne valoilla ja äänillä.” Dramaturginen upottaminen valoilla ja äänillä oli myös uutta.
Entertainment Islandissa oli paljon erillisiä tarinoita mutta valolla ja äänellä oli siinä dramaturginen, jäsentävä merkitys.
Valo- ja äänisuunnittelulla tilasta oli Entertainment Islandissa tehty varsin täyteläinen, se ei tuntunut väljältä, vaan nosti esiintyjät pimeästä taustasta voimakkaasti esiin. He täyttävät tilan.
Erityistä Ekolalle Obliviassa oli se, että heti lähti liikkeelle pidempi yhteistyö.
”Sellainen on valosuunnittelijalle erityistä. Usein kun saatetaan pyytää mukaan produktion loppuvaiheessa eikä valosuunnittelija pääse välttämättä mukaan taiteelliseen suunnitteluun alusta alkaen. ja vielä harvemmin valosuunnittelija pääsee mukaan sellaiseen, missä oma mielipide on yhtä tärkeä kuin kaikkien muiden, yksi muiden joukossa. Ja vielä harvemmin suunnittelemaan kaikkea toimintaa monta vuotta eteenpäin.”
Museum of Postmodern Art -sarjan ensimmäisessä osassa valot ja äänet muodostivat eräänlaisia ur-näyttämön fiktiivisen ja reaalisen näyttämön rinnalle. Äänet ja valot kehystivät intiimit tilanteet veistoksellisella spektaakkelimaisuudella ja niillä oli teoksessa selkeä, ääneen lausuttu rooli. Oblivia luo uutta tilaa, jossa ajatella, kohdata, väreillä, oleilla. MOPMA on muodoltaan esitysoliomainen. Syntyy suhteita, mahdollisuuksia, ajatusratoja – ja syvältä kumpuavaa iloa.
”Mulle ei ollut aivan selvää, mitä postmoderni oli, mutta opin siitä tekemällä.”
Se, että Oblivia toimii nykyään nykymusiikin saralla, ei ole Ekolasta oikeastaan muuttanut mitään valosuunnittelijan näkökulmasta. Elementtejä on vain tullut lisää. Verdrängen, Verdrängen, Verdrängenissä 2020 Meri Ekolan valoratkaisut korostivat näyttämön puhtautta ja tyhjyyttä. Se sai ajattelemaan esitykseen teemaa eli kaikkea sitä, mitä julkisilta areenoilta pyyhitään pois.
Mielestäni Oblivia on ollut parhaimmillaan juuri isommissa tiloissa, joissa Oblivian hienonhieno estetikka saa tekniikalta ja Meri Ekolan valosuunnittelusta tarpeeksi tukea.
Uutta ja innostavaa viime aikoina on Ekolalle ollut se, että tila oli Münchenin biennaaliin valmistuneessa Turn, Turtle Turnissä 2024 muu kuin black box. Tilassa valo ei ollut niin paljon läsnä kuin yleensä, mutta oli kuitenkin, jälleen uudella, mutta obliviamaisella tavalla.
Yiran Zhao: Olen pääsyt osaksi perhettä
Oblivian uudessa suunnassa hyvin keskeinen osa on säveltäjä. Yiran Zhao on säveltäjä ja esiintyjä sekä äänitaiteilija, joka asuu nykyään Berliniissä. Zhao on opiskellut Pekingissä, Stuttgartissa, Baselissa ja Linzissä ja työskennellyt eri puolilla maailmaa. ”Eniten nautin siitä, kun voin tehdä koko ajan jotain.”
Zhao tekee monenlaisia yhteistöitä, mutta Obliviasta hän on kuitenkin löytänyt aivan toisenlaisen syvyyden sille, mitä yhdessä tekeminen voi olla. Ja keveyden ja helppouden.
”Kun yhteistyömme alkoi, asuin Stuttgartissa ja työskentelin aktiivisesti paikallisessa nykymusiikkipiireissä. Oblivia esiintyi Theater RAMPEssa, jossa Martina Grohmann toimi talon taiteellisena johtajana. Oblivia etsii säveltäjää, joka tuntee sekä elektronisen musiikin että kehon liikkeet ja olisi kiinnostunut työskentelemään heidän kanssaan yhdessä. Martina otti yhteyttä Christine Fischeriin, joka johtaa ECLAT-festivaalia Stuttgartissa, he molemmat ajattelivat, että Oblivia ja minä sopisimme hyvin yhteen. Ensimmäinen yhteistyömme sujui todella hyvin – Verdrängen Verdrängen Verdrängen ensi-ilta vuonna 2020 ECLAT-festivaalilla, ja sitten olen ollut jäsen Obliviassa tähän asti.”
Läpisävelletty Verdrängen Verdrängen Verdrängen (2020) oli massiivisen musiikin vuoksi uudenlaista Obliviaa. Hiipivä elektroninen musiikki kuvasti torjuttujen asioiden aavistelua. Se antoi Oblivian välittömälle tyylille uudenlaisen taustan.
”Syitä, miksi halusin mukaan Obliviaan oli monia. Harvinaislaatuinen estetiikka, jonka jaoin heidän kanssaan, oli yksi niistä. Keskittynyt, abstrakti. Minulla oli myös omassa taiteessani Oblivia-ryhmän kanssa aika samanlaisia aiheita ja materiaaleja. Ja asenne on samanlainen, vähän nörtti.”
Zhao on säveltäjä ja esiintyjä sekä äänitaiteilija, joka asuu nykyään Berliniissä. Häntä kiinnostaa fyysisyyden, valon, kuvataiteen ja mediataiteen kanssa työskentely.
Oblivia-ryhmän väljän konsertin muotoa tapaillut Pleasure-esitys vuonna 2023 oli naivistinen, ja samalla sen minimalistiset laulut lähestyivät aivan järkälemäisiä teemoja. Kuten esimerkiksi Lacanin psykoanalyysin tyhjyys- ja nautinto -käsitteitä, joista he olivat kehitelleet punk-version, zeniläistä haluista luopumista, hedonismin ja terveen itsehoidon rajaa sekä käsitystä nauttimisesta radikaalina tekona, joka voimauttaa.
Pleasure oli konsertin ja musiikkiteatterin yhdistelmä, jossa laulettiin koko ajan tarkoituksellisesti epävireisesti, taustalaulajana toimivaa Gabriele Leschiä lukuun ottamatta.
Keskittyminen, se miten kommunikoidaan, on hänelle Obliviassa erityisen tärkeää. ”Se on uniikkia. Myös kollaboraatiossa kehitetty metodi on mielestäni uniikki. Do what you see on sellainen, että siinä jokainen antaa luovan panoksensa materiaalin syntyyn. Koko kollektiivi luo materiaalia, vie sitä eteenpäin, kaikkien erilainen tausta näkyy. Osalla koreografin tausta osalla muusikon, osalla valosuunnittelijan tausta.”
Siinä missä perinteinen musiikkiteatteriteos käsittelee tuhoa tarinan ja draaman kautta, teki Turn, Turtle Turn (2024) juuri päinvastoin. Zhaon sävellys vaikutti siltä kuin se koostuisi suurista aikaa ja tilaa venyttävistä ja ihmisen perspektiivin ylittävistä tiloista, joita halkovat viihteen, operettien, oopperan ja pop-soundienkin palaset, jotka olivat tunnistettavia mutta samalla jotenkin törröttivät outoina muun musiikin keskellä. Aivan kuin hänen sävellyksessään ihmisen jäljet maapallolla olisivat niitä outoja, maailmaan kuulumattomia osia, hetkellisiä poikkeamia.
Zhaosta improvisoitu, fragmentaarinen, abstrakti materiaali käännetään Obliviassa eräänlaiseksi tekstiksi ja siitä rakenne kehkeytyy hiljalleen. ”Teen säveltäessäni liikemateriaaliani omalla ruumiillani, jotta saan kiinni siitä energiasta.”
Yhteistyö esiintyjien kanssa on rakentunut askel askeleelta. Hiljalleen esiintyjät ovat oppineet ottamaan omakseen ja reagoimaan sävellyksen materiaaliin. Ja hiljalleen Zhao on itsekin alkanut astua näyttämölle.
”Muusikot voivat esityksessä liikkua instrumentin kanssa, kuten Turn, Turtle, Turnissä.”
”Viime vuosina olen kokenut, että olen liittynyt Obliviaan kuin perheeseen. Ymmärrämme toisiamme niin hyvin.”
”Projekti projektilta tulen nopeammaksi. Eksperimentaalisuus on yhteinen kotimme.”
Teksti: Maria Säkö