(Artikkelikuva: Tekla Vály) Eskuksen jäsenryhmä Quo Vadis täyttää tänä vuonna 40 vuotta. Juhlavuoden kunniaksi Eskus tilasi Maria Säköltä haastattelun ryhmän historiasta ja nykypäivästä. Tänään 14.5. Kansallisteatterin Omapohjassa saa ensi-iltansa teatterinjohtajan, Louna-Tuuli Luukan ensimmäinen ohjaus Quo Vadikselle: Ekstaasi kaksiossa. https://quovadis.fi/ohjelmisto/ekstaasi-kaksiossa/
Kolme näkökulmaa Quo Vadikseen
40-vuotta täyttävä Quo Vadis -teatteriryhmä kokee ison muutoksen tänä vuonna, kun 80-luvulta saakka omaa näyttämörunouttaan eri puolilla Eurooppaa kehittänyt teatteri saa myös ensimmäistä kertaa johtajakseen ryhmän ulkopuolelta tulevan ihmisen. Toisen, vielä suuremman muutoksen edessä se on, kun nomadina vaeltanut teatteri saa ensimmäistä kertaa oman tilan.
Kysyin kolmelta Quo Vadiksen eri aikakauden johtajalta: Louna-Tuuli Luukalta, Otso Kautolta ja Minerva Kautolta siitä, mikä 40 vuotta täyttävässä teatterissa on edelleen kestävää ja säilyttämisen arvoista. Katse suunnataan tulevaisuuteen, ryhmän alkutaipaleelle ja sitä myötä myös suomalaisen teatterin lähihistoriaan sekä siihen, millaista on kasvaa osaksi ryhmää lapsesta saakka.
Louna-Tuuli Luukka: ”Quova on aina ollut omapäinen!”
Uuden johtajan ensimmäinen teos Ekstaasi kaksiossa kurottaa pois beigestä ja jatkaa Quo Vadiksen vahvaa näyttämörunokielen kehittämistä
Esitysdramaturgiksi pari vuotta sitten Taideyliopiston Teatterikorkeakoulusta valmistunutta uutta johtajaa Louna-Tuuli Luukkaa kiinnostavat Quo Vadiksen kaikki tunnistettavat piirteet.
”Nomadisuus kiinnosti, joka tosin on tietysti nyt muuttumassa, kun Quo Vadis sai tilan. Toiseksi kansainvälisyys. Olen työskennellyt kansainvälisissä yhteistöissä, muun muassa osana omia Metropolian opintojani olin suomalais-tsekkiläisessä Krepsko-teatteriryhmässä Prahassa mukana. Lisäksi kiehtoi Quo Vadiksessa visuaalisen ja fyysisen teatterin praktiikoiden, kuten klovnerian, vaikutus teatterintekemiseen. Ja se, että Quo Vadis tekee omia tekstejä kantaesityksinä.”
Viidentenä, mutta olennaisena piirteenä Luukka mainitsee Quo Vadiksen vahvan lastenteatteriperinteen. Luukka on tehnyt lastenteatteria jo parikymmentä vuotta, kun liittyi nuorena esiintyjäksi entisten oululaisten punkkareiden perustamaan Akseli Klonkiin. Teoksissa absurdi tyyli kohtasi Monty Pythonin. Luukalla on itsellään kokemusta nykyteatterin muotokieltä hyödyntävän lastenteatteriesityksen tekemisestä myös ammattilaisena muun muassa Kajaanin kaupunginteatterissa ja Totem-teatterissa. Kuudes piirre on, että Quo Vadiksella on ollut todella pitkiä taiteellisia prosesseja, mikä on nykyään oikeastaan äärimmäisen harvinaista.
Uusi esitys jatkaa Quo Vadiksen näyttämörunon perintöä
Tärkeä Quo Vadiksen teosten piirre on aina ollut näyttämörunous, jossa eri elementit keskustelevat keskenään ja luovat oman muotokielen pikemmin kuin selkeän draaman.
Entä näkyvätkö nämä jollain lailla Kansallisteatterin Omapohjassa 14.5. ensi-iltansa saavassa Ekstaasi kaksiossa -esityksessä, joka on uuden johtajan ensimmäinen teos? Ekstaasi kaksiossa -teoksen lähtökohtana oli, että Luukkaa oli jo kauan kiinnostanut asunto tai rakennus dramaturgisena lähtökohtana. Millaisia sosiaalisia normeja ne kantavat mukanaan, missä huoneessa on yksi ja missä monta? Näytelmän päähenkilö Sylvi Keskonen on täysin eristäytynyt kerrostaloasuntoon. Hän on luonut tilaan ITE-taideteoksen vuokraemännältään salassa. ”Maailmankuvani on feministinen, ja sitä kautta minua kiinnostivat noitavainottomuuden huoneet eli se, mikä olisi tila, jossa noitavainoja ei ikään kuin olisi.”
Esityksessä käsitellään myös mainadeita eli Dionysoksen naispuolisia seuraajia. Heidät tunnettiin villeinä, raivoisina naisina. Antiikin mytologian törmäyttämistä nykypäivään on ollut Quo Vadiksen jutuissa ennenkin, viimeksi Marko Järvikallaksen Ikarossuunnitelmassa. Tekstin ideaa Luukka oli haudutellut jo pidempään, pari vuotta, ja ensimmäiset varsinaiset askeleet kohti esitystä hän otti, kun hän aloitti yhteistyön esityksen säveltäjien kanssa. Luukkaa on aina kiinnostanut musiikkidramaturgian mahdollisuudet muussa teatterissa kuin varsinaisessa perinteisessä musiikkiteatterissa.
He aloittivat harjoittelun Vuosaaren Tilajakamossa äänisuunnittelija-muusikkojen Tuuli Jartin ja Johanna Puuperän kanssa. He tutkivat tilan dramaturgiaa, sitä mitä paikka syötti. Siitä lähdettiin eteenpäin. ”He keksivät äänittää lämpöpattereita ja havaitsivat siellä sointuja. Löytyneet soinnut olivat e, c ja a. Se oli hauskaa, koska sopi sanaan ekstaasi, ecstasy. He innostuivat pattereista ja tekivät tältä pohjalta tosi hienon demon, josta tuli perusdramaturginen idea siihen fiktioon.” Luukalle ominainen lähtökohta on kiinnostus erilaisten alakulttuurien estetiikkaan ja hän kokee, että sen hän jakaa tähän työryhmään valittujen taiteilijoiden kanssa. ”Sara Paasikoskessa ja kaikissa muissakin tässä työryhmässä on tosi vahva varjon ja synkemmän puolen ulottuvuus. Kiinnostus semmoiseen nyrjähtäneisyyteen, joka on itselle tosi olennainen, yhdistää meitä.”
Ryhmään tuli paljon muita kuin Quo Vadiksen ydinryhmään kuuluvia tekijöitä, ja siihen häntä kehotettiinkin. Quo Vadiksessa on käynnissä myös murros siinä, että monet pidempään mukana olleet ryhmäläiset ovat siirtyneet ainakin hetkeksi muualle.
Erityisesti näyttämörunoutta on ainakin Omapohjassa 25.4. näkemäni harjoitusten perusteella luvassa. Näyttelijä Sara Paasikoski treenaa koreografi Oona Jaman kanssa dynaamisia, eläimellisiä liikeratoja. Näyttämöllä on vasta visuaalinen suunnittelu syntymässä, mutta ainakin karvapäällysteisiä huonekaluja on valittu. Skenografi Virpi Nieminen sanoo, että näyttämölle haetaan kodin installaatiota ja sitä rakennettaessa mietitään kodin esineiden potentiaali. “Millaisia olisivat ihanat, mutta epäkäytännölliset tai epäsovinnaiset ratkaisut kodissa? Näiden kontrastiksi haluan tuoda lavastukseen myös yleisiä asumisen materiaaleja ja värejä, kuten beigeä. Haen veistoksellisuutta ja maalauksellisuutta.”
Paasikoski sanoo pyrkivänsä nyt kirkastamaan itselleen henkilöhahmonsa sisäiset kaaret. ”Innostuin heti tekstin sisällöistä valtavasti.” Omapohjan harjoituksissa on alkanut löytyä leikillisyys ja kotileikki. Myös Alpi Vaalajan valosuunnittelulla tulee oleman merkittävä rooli. Moniaistisuus, muodonmuutokset, asunnon ja ihmisen raja ovat kaikki asioita, joissa valosuunnittelu on avainasemassa. Ylipäätään suunnittelijatiimi vaikuttaa pohtivan ennen kaikkea sitä, miten pitkälle mielikuvitusmaailmaan siinä voi mennä ja silti vielä palata takaisin realistisempaan huoneeseen. Kuvataiteilija Tekla Vályn videosuunnittelu on tässä keskeinen keino.
Luukkaa kiinnostaa vapauden ristiriita
Ekstaasi kaksiossa -esityksessä kysytään, mitä tapahtuu yhteiskuntakritiikin jälkeen, kun ihminen kohtaa sen, että sen kanssa pitäisi elää, että havaitsee maailman ongelmat. Miten ihminen ratkaisee siitä kumpuavan voimattomuuden kokemuksen? ”Mun teokset ei ole poliittisia julistavalla tavalla, mutta esimerkiksi Ekstaasi on kyllä poliittinen esitys, sillä se ulkopuolisuuden kokemus, yhteyden ottamisen yritys, erikoisten tyyppien puolella oleminen on yhteiskunnallinen lähtökohta.” Luukka luki esitystä varten kaksi kirjaa Maggie Nelsonilta: Julmuudesta ja Vapaudesta. ”Julmuudesta tietoisena oleminen ja sen sietäminen on tärkeä kysymys. Sitä joutuu todistamaan niin paljon julmuutta elämässä, että on pakko miettiä, että mikä se oma suhde siihen on. Samalla kun sitä kritisoi niin siitä on todella vaikea sanoutua irti.”
Esityksessä tulee näkymään vapauden ristiriita. Henkilö hakee vapautta sulkeutumalla itseensä. ”Estetiikan ja politiikan yhteydestä olen miettinyt, että kaipaan ylipäätään enemmän esteettistä moninaisuutta teatteriin.”
”Olen ylipäätään aika eklektinen ihminen”, Luukka nauraa. ”Nuorempana vähän häpeilin sitä, ettei ollut jotain yhtä asiaa, johon olisin syventynyt. Mutta rakastan yhdistää eri asioita ja katsoa mitä niistä tulee. Se on varmasti syy, miksi olen dramaturgi.”
Luukka sanoo, että hänelle tulee helposti änkyröintireaktio tietynlaista mukautuvaa ja varovaista estetiikkaa kohtaan. ”Herkkyys ja humoristisuus on itsellä aina messissä, samoin intensiivinen musailmaisu.”
Uuden tilan mahdollisuudet
Syksyllä avattava uusi tila tukee vahvemmin taiteellista autonomiaa. Ja kun on oma tila, niin se mahdollistaa kansainvälisen työskentelyn residenssien ja yhteistyökuvioiden myötä. Oma tila myös vapauttaa resursseja, kun kaikki aika ei mene tilan etsimiseen. Tilaksi löytyi venäjänkielisen Teatr Zan entinen tila Hermannista. Koska tilaongelma on niin tuttu, on Quo Vadiksen tarkoitus tarjota esitys- ja harjoitustilaa muille toimijoille. Yleisökapasiteetti on 60 henkeä.
”Olisi hyvä saada vahvistettua yhteyttä paikallisiin asukkaisiin. Että teatteriin olisi yhtä helppo tulla kuin keikalle. Kun oma ikäluokka kuluttaa kulttuuria, niin se käy leffateattereissa, mutta ei teatterissa. Se koetaan vieraaksi. Mutta teatteri voi olla niin moninaista! Haluaisin avata tätä yleisötyön avulla. Samoin kuin sitä ajattelua, että sekin on antoisa kokemus, jos ei tykkää. Senkin vuoksi lippujen hintojen pitäminen alhaisena on tärkeää.”
Luukka painotti omissa opinnoissaan tasapuolisesti esitystaidetta ja dramaturgiaa. Nyt ne yhdistyvät Quo Vadiksessa ihanteellisesti. Hän on myös Koneen Säätiöltä saadun apurahan turvin kolmeksi vuodeksi kokopäivätoimiseksi palkattu johtaja, jollaista Quo Vadiksella ei ole ennen ollut.
Millaisena hän näkee Quo Vadiksen kolmen vuoden kuluttua?
Luukka makustelee määritelmiä. ”Puoleensavetävä teatteri. Raikkaan ekspressiivinen. Monialainen. Sellainen, jossa on vahva dramaturginen ajattelu.”
Ja viimeisenä:
”Quova on aina ollut omapäinen!”
OTSO KAUTTO: ”Quo Vadis on rakennettu mielentilan varaan”
Otako Kautto havaitsee Quo Vadiksen 40-vuotisessa kaaressa useampia selkeitä käännekohtia, joista uusin saattaa olla suurin
Quo Vadis-ryhmän perustaja Otso Kautto on huomannut, että muut ulkopuolelta ovat määritelleet ryhmän avantgarderyhmäksi.
”Me tehtiin alusta saakka sitä mitä me haluttiin, emme ajatelleet tekevämme avantgardea. Emme koskaan lähteneet liikkeelle siitä, että olisimme etsineet jotain uutta. Etsittiin ilmaisua sille, mikä sisällä kupli. Tää oli puhtaasti taiteellinen hanke.”
Oman vaistonvaraisen tekemisen myyminen instituutioille oli vaikeaa, koska se oli jotain nimetöntä, ja itsellekin enemmänkin aavistus tai maku, niin eihän sitä voinut lähteä myymään olemassa olevilla referensseillä joten piti vain alkaa itse tehdä, ja hankkia onnistumalla lupa tehdä lisää. ”Jo noilta alkuajoilta on peräisin oma määritelmämme jotain sanoinkuvaamatonta, vaikka runous oli vahvasti läsnä.”
”Nyt kun jälkeenpäin ajattelen, niin sehän on undergroundin lähtökohta. Mutta se, mikä oli silloin uutta ja hämmentävää muille, ei sitä meille ollut. Meidän lähestyminen oli röyhkeän runollinen, me tehtiin hyvin paljon kompositioita, rakennettiin teoksia teemalähtöisesti ja vaistonvaraisesti ja sirpaleisesti. Meillä oli aina vahva esittämisen estetiikka. Meillä saattoi olla alussa jotain runoja ja näyttämöpätkiä mielessä, joskus niistä kehittyi juonellinen kokonaisuus, mutta aina ei.”
Quo Vadiksessa tehtiin ne teokset, mitä muualla ei voinut tehdä. Mutta kun aika kiertyi pidemmälle ja Quo Vadiksesta tuli enemmän ammattiteatteri, niin siinä vaiheessa tämä aspekti ei ollut enää niin tärkeä.
”Minulla on aina ollut kiusallisen leveä spagaatti, koska olen ohjannut aivan instituutioiden ytimessä ja sitten saman aikana Quo Vadiksessa, joka on marginaalinkin ulkopuolella. Ulkopuolisuuden tunne on ollut minulle tuttu koko urani ajan. Teatterikorkeakoulussakin olin se entinen kilpaurheilija.”
Esi-Quova
Kautto laskee eräänlaiseksi esi-Quo Vadikseksi ensimmäiset 5 juttua, jotka hän teki Saloon. Ensimmäinen syntyi siten, että runoilijat Markku Hoikkala ja Harri Nordell olivat kysyneet Jouko Turkkaa ohjaamaan heidän teoksensa, mutta hän ei ehtinyt ja ehdotti muun muassa oppilastaan Kauttoa, joka tarttui haasteeseen.
Teos piti ohjata elokuiseen yöhön kirkonmäelle ja valaista tulilla. Hoikkala lupasi järjestää esiintyjät: harjoituksiin ilmestyi hurjannäköinen lauma paikallisen punk-skenen edustajia, paljon hurjempi kuin silloiset teatterikorkeakoululaiset. ”Me saatiin hyvin nopeasti rosvolauman maine ja pian yleisö ja me alettiin näyttää samalta ja siitä alkoi tulla keskinäisen kehumisen kerho.” Quo Vadiksen alkuaikoina new-age oli nousussa ja taiteen ja shamanismin rajapinta tuntui merkitykselliseltä. ”Meillä oli sellainen tuntuma, että me ollaan jollain erityisellä reitillä. Jälkeenpäin voi vaikuttaa omahyväiseltä ja romanttiselta uskolta taiteen pyhyyteen, mutta nuoren taiteilijan on hyvä uskoa siihen mitä se tekee. Me emme kuitenkaan jääneet siihen new age -teemaan kovin pitkäksi aikaa, koska me tultiin siihen tulokseen että tieteen ja taiteen harjoittaminen on modernia eurooppalaista shamanismia.”
Myöhemmin Quo Vadis käsitteli kriittisesti shamanismia ja elämäntapaoppaita Guru-näytelmässään.
”Rituaali on painava sana, siitä kun alkaa ammentaa niin sitä herkästi väittää että on taiteiijana jotenkin erityisen alkuperäinen ja autenttinen, vähän shamaani itsekin. Se on minusta huono reitti. Ei me koskaan siitä täysin sanouduttu irti, mutta alettiin kutsua sitä nimellä PÖÖ, tyyliin no nyt on pöö.”
Kautto on itse tarkastellut rituaaleja omassa taiteellisessa tutkimuksessaan ja hänellä onkin taiteellinen väitöskirja niistä loppusuoralla.
”Jälkeenpäin olemme huomanneet, että Quo Vadis on tehnyt monesti asioita liian aikaisin. Asioita, jotka ovat tulleet vasta 10 vuoden kuluttua suomalaisessa teatterissa muotiin. Me oltiin nopeita koska oltiin keveitä. Meillä ei ollut mitään rakenteita. Meillä ei ollut mitään hävittävää, muttei mitään voitettavaakaan. Me otettiin se tila, joka meille annettiin. Siksi meistä puuttui myös semmoinen uhriutuminen, joka välillä näkyy lievänä vapaan kentän ryhmissä. Me kun oltiin alusta saakka tietoisia siitä, että tämä on aivan mahdoton yhtälö. Quo Vadis vaati muuta kuin kunnianhimoa, se vastasi johonkin kutsuun meissä kaikissa”, Kautto sanoo.
Kautolla oli myös halu kokeilla, miten voisi soveltaa aivan omalla tavallaan Turkan oppeja. ”En tehnyt sitä opiskellessa, koska se olis ollut liian ilmeistä, mutta Quo Vadis toimi mulle laboratoriona, jossa sovelsin koulun oppeja.”
Toteutimme viimeisenä teoksenamme Salon valtauksen, mikä oli oikeastaan pelkkä mediaperformanssi, sillä mitään esitystä ei ollut. Väitimme, että olemme toteuttaneet viikon mittaisen piiloteatteriteoksen, johon on värvätty mukaan parisataa esiintyjää ja useita paikallisia joilla on ehdoton vaitiolovelvollisuus. Tapahtuma sai paljon julkisuutta ja joka kotiin Salossa lähti tiedote. Siihen se budjetti menikin. Sitten kirjoittelimme itse vihaisia mielipiteitä yleisönosastolle.
Kaupunkilaisilta kerättiin havaintoja nähdyistä piiloteatteri-iskuista, vastanneiden kesken arvottiin videot. Joku oli nähnyt alastoman naisen juoksevan kirkuen yössä ja sanoi heti tajunneensa että kyseessä oli esitys. Joku sanoi, että hänen vaimonsa on tässä mukana, koska on ollut koko viikon pirullisen kiltti, selvästi piiloteatteria.
Kun performanssi paljastui, Quo Vadis sai Salosta lähinnä tervaa ja höyheniä, ja piti suunnata maailmalle. Myöhemmin tapahtumasta kirjoitettiin Helsingin Sanomiin artikkeli ”Kepposteatterista”.
Sen jälkeen alkoi uusi aika.
Hiljalleen kansainväliseksi
Seuraava vaihe oli aika, jolloin Kautto toimi lasten-ja nuortenteatteri Pienen Suomen johtajana ja ryhmän esityksiä aletiin nähdä Helsingissä Fredan näyttämöllä ja ympäri maata. Siinä vaiheessa Quo Vadis oli Markku Hoikkalan ja Höyhentakkipoikien omaperäisten runoteosten näyttämö.
Kansainvälisyys lähti liikkeelle pikku hiljaa. Quo Vadis pyydettiin vuonna 1991 Sevillan maailmannäyttelyyn. ”Siitä tuli aikamoinen pläjäys.” Sen jälkeen ryhmää alettiin pyytää erikoistapahtumiin. ”Meitä alkoivat kiinnostaa ulkomaat, koska koimme Suomessa kosmista yksinäisyyttä. Löysimme sitten muualta sielunsisariamme ja -veljiämme.” Yksi olennaisimmista oli Replika teatteri Madridista. Kiinnostavaa Kautosta oli myös se, että Grotowskin teatteriperinteen kantajat ja Turkan koulun käyneet ymmärsivät toisiaan.
Vuonna 1994 alkoi vaihe Ranskassa, kun Kautto muutti perheineen sinne. Pyrenneistä tuli joksikin aikaa Quo Vadiksen tukikohta. Merkittävimpiin esityksiin kuului ihmisvihaaja, jota Kautto ja Hoikkala ensin käänsivät kävellen ja joka sitten harjoitettiin vuorilla ylä- ja alamäkiä ja louhikoita hyödyntäen. Harjoitusprosessi taltioitiin dokumentiksi joka nähtiin YLE:llä.
Ihmisvihaajan Quo Vadis vei Avignonin festivaalille, vaikka heitä ei ollut kutsuttu sinne. Otso Kautto pystytti leirin Avignonin toimiston eteen. Hän oli urheilijamaisessa kunnossa, pitkä tukka oli palmikolla ja isot korvakorut korvissa – ja saapui prätkällä. ”Se järjettömyys vetosi heihin ja he järjestivät meille tilan.”
Heimovaihe
Ranskan vuosien jälkeen alkoi vaihtuvien leirien aika. Harjoittelu tapahtui lomilla. Koska kaikki olivat mukana ilmaiseksi, täytyi tekemisen itsessään olla palkka. Ryhmä harjoitteli milloin saaristossa, milloin jossain vuokratussa vanhassa koulussa. Monilla alkoi jo olla jälkikasvua ja lapset kulkivat mukana. Ja pian heidät otettiin näyttämöllekin. Heimo alkoi tuntua yhä paremmalta sanalta kuvata itseään.
Heimovaiheessa syntyi Kauton mukaan yksi ryhmän onnistuneimmista esityksistä: Objects and emotions.
Mathildedahlista he vuokrasivat vanhan perämoottoreiden kokoonpanohallin 2005. Silloin Mathildedahl oli vielä raunioitunut ruukkikylä, ei helsinkiläisten hipstereiden paratiisi. Siellä he treenasivat 4 vuotta.
Mongolijurttaa testattiin 2006, jurtta oli lainassa Tuula Nikulaiselta, se oli maaginen mutta kovin pieni. Markku Hoikkala oli valmis rakentamaan isomman teatterikäyttöön tarkoitetun design-jurtan ja Kautto lupasi, että ryhmä kiertää Jurtan kanssa 7 seitsemän vuotta, jos Hoikkala tekee sellaisen heille. Kun se valmistui, ryhmän Jurtta-kausi alkoi ja se vei ryhmän tien päälle pitkiksi ajoiksi. Jurtta ei ollut pelkästään esitys, se oli kokonaistapahtuma, ja koska sen design yhdisti suomalaisia huonekalu- ja veneenveistotekniikoita avasi se reittejä myös paikkoihin joihin pelkkä esitys ei olisi päässyt. ”Festivaaleilla se ei vienyt esitystilaa muilta ryhmiltä, riitti kun saatiin tasainen pläntti ja sähköä.”
Pariisissa teltta oli pystyssä kuukauden ajan. ”Erityisen hyvin jäi mieleen esitys jossa ison osan yleisöä muodosti leveäharteinen karvainen prätkäjengi ja paikallisen nunnaluostarin sisaret. Tuntui, että olimme tavoittaneet jotain aika yleistä esityksellämme, kun molemmat ryhmät reagoivat samaan tahtiin.” Jurtta matkasi myös mm. Moskovaan, Rostockiin, Tukholmaan Dramatenin eteen ja Turteaternin vieraaksi. Vuonna 2009 he olivat ensimmäistä kertaa Madridissa. Siitä alkoi yhteistuotantojen aika. ”Teimme simultaanisti esityksiä niin että esiintyjillä oli erikielisiä kaksoisolentoja.” Madridin osastosta (Quo Vadis Madrid) tuli elimellinen osa Quo Vadista. Monikielisyys ja kielitaito mahdollistivat kiertämisen maailmalla, ja samalla yhteistyön paikallisten teatterintekijöiden kanssa. ”Tottakai vieraileminenkin on kivaa mutta kyllä se yhdessä tekeminen on ollut se juttu.”
”Madridissa meille syntyivät kiihkeimmät fanilaumat. Jälleen kerran myös motoristit löysivät meidät. On tuntunut hyvältä kun olemme saaneet taiteellemme epätyypillisen tuntuisia ystäviä. Kenties ihmiset ovat sittenkin enemmän samanlaisia kuin erilaisia.”
Quo Vadis -bändi syntyi Mathildedahlissa, kun oli hirveän kylmä ja soitto ja laulu ja tanssi oli ainoa keino pysyä lämpimänä. Ja jotenkin ajatus bändistä istui melkein paremmin kuin perinteinen mielikuva teatterista. Myöhemmin he huomasivat, että muualla maailmassa näyttelijät eivät yhtä usein olleet muusikkoja kuin Suomessa, ja Quo Vadiksen musisointi esitysten yhteydessä herätti ihailua esimerkiksi Espanjassa.
”Jurtasta ja bändistä tuli uusi soundi. Jurttaan sai tuhdin meiningin koska kangas päästi osan ääntä läpi. Olennaista oli Tuula Nikulaisen huopataide seinillä. Ne muodostivat jonkun lumon. Kokonaistaideteoksen. Kiihkeitä tekstejä, kiihkeitä näyttelijöitä, heimotunnelma, jonka annoimme näkyä. Siinä oli heimoromantiikkaa. Yhteisö syntyi yhteisen tavoitteen kautta. Yhteisöllisyys oli sivutuote.”
Nuoret ja lapset tekivät omia esityksiään ja omia elokuviaan. Ne, jotka eivät halunneet olla esiintymässä, perustivat Tolutiimin, jota muut pelkäsivät, koska se vastuutti taiteilijoita. Leirit piti organisoida, muuten kaikki olisi ollut epähygieenistä kaaosta.
”Jurtan heimokauteen kuului se, että meillä oli tien päällä koreat vaatteet, uhmasimme tietoisesti vakavasti otettavaa vaatimattomuutta. Me olimme moderneja nomadeja, kaukaista sukua mustavalkoisten kuvien kiertolaisille. Pitkiä hameita, paljon mustaa. Miehillä oli hattuja ja liivejä ja kaikilla -ainakin mulla- koruja niin paljon kuin vain sai mahtumaan.”
Heimokausi alkoi olla ohi, kun lapset lähtivät.
”Sieltähän tuli valtavasti ammattilaisia: Minerva Kautto, Pihla Maalismaa, Fanny Noroila, Carmen Kautto, Ursula Kautto…”
2009 jälkeen Saaren Kartano otti Quo Vadiksen kolmeksi kesäksi testaamaan ryhmäresidenssin fasiliteetteja.
Jurttakauden loppu
Quo Vadiksen suurin menestys oli Madridissa vuonna 2012. Jurtta pystytettiin kuukaudeksi Círculo de Bellas Artesin kattoterassille. Siellä nähtiin Burning, Burning sekä Pelastetaan äiti (Salvaré a Mamá) loppunmyydyille katsomoille.
”Luulimme, että nyt meidän huomataan, mutta avustuksemme nousi tonnin. Madridin menestys ei merkinnyt Suomessa mitään.”
Jurtan kanssa teatterinjohtaminen oli pitkälti vastuunkannon lisäksi tavaroiden kantamista. Jurtta oli paikkana niin kaunis, että se alkoi lopulta sanella ilmaisua ja vastaanottoa. Ihmiset mielsivät Jurtan itsessään esitykseksi. Jurtasta luopumisen sinetöi se, että jurtta lopulta paloi.
Vuonna 2015 Quo Vadiksen johtoon astui Marko Järvikallas. Kautosta tuntui, että 30 vuotta Quo Vadiksen kanssa oli ollut riittävästi. Vuonna 2020 ryhmän johtajan aloitti Minerva Kautto, ja nyt, vuonna 2025 Louna-Tuuli Luukka.
Otso Kautto toivoo, että Quo Vadis säilyttää uudessa kaudessaan kansainvälisyyden tavalla tai toisella. Nomadiryhmä on nyt 40-vuotisen taipaleensa ehkä suurimmassa käännekohdassa. ”Se, että on tila, on uutta. Me ollaan rakennettu Quo Vadis alusta saakka mielentilan, emme konkreettisen tilan varaan. Tuntuu rohkealta päätökseltä asettua. ”
Minerva Kautto: ”Kansainvälisyys ei tule itsestään”
Quo Vadiksessa kasvaneelle Minerva autolle oma johtajakausi tuntui lahjalta, koska näyttelijänä hän harvoin pääsee sellaiseen asemaan, jossa saa päättää.
Minerva Kautto aloitti lapsena näyttelijänä Quo Vadiksessa. ”Quo Vadis on aina ollut liikkeessä ja proaktiivinen. Ryhmä täyttää 40 vuotta ja minä olen 34. Se oli siis jo olemassa, kun putkahdin maailmaan. Päällimmäisenä tulee mieleen kiitollisuus siitä, että olen saanut elää mukana niin monta Quo Vadiksen vaihetta. Aluksi ryhmä oli kuin ”extended family” ja parhaat ystäväni tulivat Quo Vadiksen toisesta sukupolvesta.”
Teatterikorkeakoulussa opiskellessaan Minerva Kautosta tuntui kuin hän olisi käynyt kahta, toisiaan täydentävää korkeakoulua yhtä aikaa, sen verran erilaisia ympäristöjä korkeakoulu ja vapaa ryhmä olivat. Kun hän valmistui vuonna 2015, laitosteatterit tuntuivat vieraalta maailmalta.
”Koko se laitosteatterimaailma oli minulle niin vieras, se tuntui ihan eri ammatilta se kuukausipalkkaisen näyttelijän työ. Freelancerinä sitä tekee jonkun periodin ja aina sen jälkeen taas aloitettava alusta.” Toisaalta hän miettii, että näytteleminen on ytimeltään lopulta aivan samaa kaikkialla.
Hänen valmistumisensa aikoihin Quo Vadis myös alkoi muuttua ammattimaisemmaksi. ”Näin sen, miten Quo Vadis muuttui rakenteiltaan ammattiteatteriksi. Enää esityksissä ei voi olla 20 henkilön laumaa, koska heille ei ollut varaa maksaa palkkaa.” Ammattiteatteriksi muuttuminen ei tarkoittanut, että laatu sinänsä olisi muuttunut miksikään vaan ammattimaiset rakenteet vain vaikuttivat niihin resursseihin, joilla teoksia saattoi tehdä.
Kautto pitääkin yhtenä vedenjakajana Marko Järvikallaksen kirjoittamaa Evoluutio-esitystä, jossa oli kolme näyttelijää sekä selkeä, palkallinen harjoitus- ja esityskausi. ”Siinä Quo Vadis alkoi toimia ammattiteatterin tavoin.”
Evoluutio oli uutta Quo Vadista, mutta siitä saattoi tulkita myös selvän yhteyden ryhmän aiempiin töihin, etenkin viimeisimpään, Rituals 3.0. -esitykseen, jossa Quo Vadis koetteli rituaalin merkitystä nykypäivässä. Silloin kolmenkymmenen vuoden ajan teatterinomadina kulkenut Quo Vadis -heimo aloitti uuden ajanjakson.
Kriisiajan johtaja
Kauton 2020 alkanutta johtajakautta sävyttivät koronan aiheuttamat kriisit. ”Esityksiä peruttiin hyvin rajulla tavalla. Ja johtajana tuntui että mentiin kriisistä kriisiin. Mutta kun katson jälkeenpäin, niin aika paljonhan sittenkin tuli tehtyä!”
Aloittaessaan johtajana hän sanoi TINFOn haastattelussa, että hän uskoo, että ”Maailma tulee jollain lailla olemaan ERI, siksi ajatus siitä, että mekin olemme teatterina ottaneet askeleen uuteen suuntaan tuntuu nyt hyvältä ratkaisulta.” Tuolloin, kesällä 2020 kaikkia koronan vaikutuksia ei vielä tiedetty, joten vaikka hän oli varautunut maailman muutoksiin mihinkään koronan kaltaiseen ei tietenkään voi varautua. Korona koetteli monista aloista kovimmin juuri näyttämötaiteita.
Tärkeimpinä omalta kaudeltaan hän mainitsee yhteistyön Replika-teatterin kanssa Madridissa sekä Marko Järvikallaksen Ikarossuunnitelman, joita kumpaakin alettiin suunnitella heti hänen kautensa alussa. Siinä näkyi uuden sukupolven kädenjälki ehkä kaikkein vahvimmin. Kautto sanoo, että jos hänen kautensa pitäisi tiivistyä johonkin teokseen, se olisi juuri Ikarossuunnitelma. “Se vei näyttämöltä käsin kirjoittamista kaikkein pisimmälle.”
Hänen omalla kaudellaan syntyi myös Walt Whitmanin runoihin perustunut Ruohoa – lauluja meistä -esitys. “Se oli semmoinen hoitava kokemus sekä katsojille että tekijöille.”
Jälkeenpäin hän on ajatellut, että näyttelijälle tällainen paikka teatterin johdossa oli lahja. Hän pääsi eturivistä suunnittelemaan, mitä tehdään, ja sellaiseen asemaan näyttelijä pääsee harvoin.
”Mulle johtajan roolin ja oman taiteellisen työn yhdistäminen oli lopulta ehkä liian vaikeaa ja haluan oman kauteni jälkeen keskittyä enemmän vain taiteelliseen tekemisen. Johtajuuteen täytyy myös olla palo ja intohimo niin kuin taiteen tekemiseen.”
Kansainväliisyys vaatii ja palkitse
Kauton intohimoja ovat kansainväliset tuotannot ja näytteleminen monella kielellä. ”Ja niihin olen määrätietoisesti hakeutunut ja päässyt. Muualla maailmassa on myös enemmän Quo Vadiksen kaltaisia ryhmiä, joissa lapset ovat kasvaneet teatteriin lapsesta saakka. Siksi en koe itseäni muualla Euroopassa niin kummajaiseksi kuin ehkä välillä Suomessa.”
Kansainvälisyydessä on Kauton mukaan tärkeää ymmärtää, että siinä asioita ei saa sormia napsauttamalla. ”Se on to-del-la hidasta. Tästä yksi hyvä esimerkki voisi olla monikielinen katuteatteriesitys ‘Ai ai ai’. Olin erasmusvaihdossa Madridin teatterikorkeakoulussa Resadissa vuonna 2012-2013. Tutustuin sinä vuonna kahteen ranskalaiseen vaihto-oppilaaseen ja yhteen paikalliseen espanjalaiseen opiskelijaan. Pidimme tiiviisti yhteyttä vaihto-opiskelun jälkeen, ja haaveissa oli voida työskennellä joskus taas yhdessä. Vuonna 2018 Lisa Lehoux soitti ja kokosi ryhmän yhteen ja teoksen harjoitukset alkoivat. Sitä harjoiteltiin usean vuoden ajan residensseissä, niin Ranskassa, Espanjassa kuin Suomessa. Saimme lopulta tämän katuteatteriesityksen pystyyn ja nyt tulee jo seitsemäs vuosi täyteen sen kanssa.”
Siinä, että kansainväliset yhteistyöt ovat pitkiä prosesseja, on myös omat vahvuutensa. Se auttaa sukeltamaan siihen, mitä mahdollisuuksia yhteistyöt tuovat. Minerva Kautto ajattelee, että kansainvälisyys on auttanut kohtaamaan erilaisia ryhmiä ja sen on voinut kääntää omaksi vahvuudeksi.
”Olen huomannut, että Euroopassa monet maat käpertyvät sisäänpäin juuri nyt. Vielä jokin aika sitten saattoi saada paljon helpommin vierailuesityksiä järjestettyä, mutta nyt niiden saaminen on todella vaikeaa.”
Kautto kuitenkin ajattelee, että juuri nyt ne ovat ehkä tarpeellisempia kuin koskaan ennen.
Lastennäytelmä Pelastetaan äiti on käännetty 9 kielelle ja se on alun perin luotu näyttelijä Annina Rokalle. Minerva Kautto esittää teosta espanjaksi ja ranskaksi. Kautto on haastatteluhetkellä juuri lähdössä Ranskaan esittämään teosta suomeksi. Hänelle monella kielellä näytteleminen tekee näkyväksi monia kulttuurieroja:
”Kun esitän teoksen espanjaksi, se on minusta seikkailullisempi, kun taas suomeksi, niin se on runollisempi. Myös lapset reagoivat toisella tavalla. Jos he saavat espanjassa opettajalta luvan reagoida, he kommentoivat sitä suoraan ja ovat rohkeammin yhteydessä kuin suomalaislapset.”
Maria Säkö
