Puheenvuoro esitettiin Esittävän taiteen vapaan kentän päivässä 5.3.2025 Helsingissä, Cirkolla.
Hyvät kuulijat ja lukijat,
Olen vapaalla kentällä toimiva sirkustaiteilija Milla Kuronen. Aloitin puheenvuoron muodostamisen sumuisella moottoritiellä, kun näin kyltit “Heikko näkyvyys, dålig sikt”. Tämä lause tuntui kiteyttävän hyvin jo usean vuoden aikaisen jatkumon toinen toistaan poikkeuksellisimpia vuosia, jotka ovat tuoneet selätettäväksi mitä monimutkaisempia haasteita. Maailman tilanne on ollut kaiken kaikkiaan painostava, ahdistava ja murheiden sävyttämä.
Toimintaedellytykset ovat epäilemättä heikentyneet, ja vanhat lupaukset kovalla työllä saavutetusta stabiliteetista eivät enää pidä paikkansa. Tämä tuntuu jatkuvana stressinä ja epävakauden tunteena, ja täytyykin harjoittaa tietynlaista faktojen ohittamista hyvän asenteen säilyttämiseksi. Olen jo tottunut siihen, että suurin osa työstäni rahoitetaan omakustanteisesti tekemällä muita kuin taide-alan töitä, esimerkiksi varasto- ja kahvilatyöntekijänä.
Asia, johon minulla ei kuitenkaan ole vaikuttamisen mahdollisuuksia, on se, että taiteesta ja kulttuurikokemuksista on kovaa vauhtia tulossa luksustuote, johon suurimmalla osalla katsojista ei ole varaa. Samaan aikaan kun ratkomme, kuinka tuottaa laadukasta sisältöä nollabudjetilla, heikkenee myös katsojien, kuntien ja kaupunkien ostovoima. Erään kunnan kulttuurituottajan sanoja lainaten: “Kulttuuribudjettimme tilanne on se, että valoa ei ole näkyvissä edes tunnelin päässä!” Helpotusta ei siis ole luvassa millään rintamalla.
Taide vaikuttaa vain jos sillä on kokijoita
Mitä siis voisimme tehdä? Nopeita muutoksia parempaan päin on tuskin syytä odottaa, joten ensimmäisenä hätätoimenpiteenä voisimme muokata omia asenteitamme. Menestyksen parametreja täytyy määritellä rajusti uudestaan vastaamaan toimintaedellytyksiä ja käytössä olevia resursseja.
Voitto, vaikka pienikin, on tässä ajassa elintärkeää, sillä se mihin emme kiinnitä huomiota, lakkaa olemasta. Meidän täytyy elää ihmisten mielissä ja sydämissä, tai kulttuuri kuolee pois yhteiskunnan elintärkeänä voimavarana.
Sirkus tekee tässä mielestäni poikkeuksellisen luovaa ja arvostettavaa työtä, joka johtunee siitä, että mahdottoman tekeminen mahdolliseksi on meidän erikoisosaamistamme.
Sirkustaiteilija tekee työnsä lähes missä olosuhteissa vain: teattereissa, seurantaloilla, tanssilavoilla, marketin pihalla, toreilla ja turuilla, syntymäpäiväjuhlilla ja vapputapahtumassa, koulun liikuntasalissa, pakkasessa ja tihkusateessa… Sirkuksen ammattilainen ei koe puitteiden vaatimattomuutta uhkana egolleen tai pelkää uskottavuuden menetystä muiden ammattilaisten silmissä. Me arvostamme toisiamme ja toistemme työtä. Moni sirkustaiteilija on sydämessään asiakaspalvelija ja tekee sen, mitä tilanne milloinkin vaatii.
Ote erään sirkusryhmän dossierista: ”Emme tarvitse esityksellemme muuta kuin sähköä ja tasaisen esiintymisalustan. Tarvittaessa tästäkin voidaan neuvotella.”
Taide ja kulttuuri ovat lahja, joka annetaan eteenpäin
Onko seuraavien vuosien suurinta menestystä se, kun seurantalon pihalle kurvaa vanhalla pakettiautolla tekijöitä, jotka ovat valmiita yrittämään parhaansa luodakseen kokemuksen katsojille olosuhteissa, jotka ovat kaikkea muuta kuin täydelliset? Itse koen, että jokaisen taiteilijan työ on yhtä arvokasta, sillä emme voi objektiivisesti arvottaa katsojan kokemusta.
Taiteen ja kulttuurin kokeminen vaikuttavat sydämissämme, kasvaen hiljalleen oivalluksista teoiksi, sysäten meissä liikkeelle tuntemattomia voimia. Taide ja kulttuuri ovat lahja, joka annetaan eteenpäin, ja sillä on oma meistä irrallaan oleva tehtävä ja itsenäinen elämä.
Tiedän, että suurimmat menestykseni tulevat pysymään minulta salassa. Ne tapahtuvat hiljaa katsojien sisällä, itsestään ilmoittamatta. Tämä tieto auttaa minua pysymään nöyränä jokaisen esiintymistilanteen edessä.
Asia, jonka koen myös äärimmäisen tärkeäksi, on, että erityisesti lapset ja nuoret saavat osakseen erilaisia kokemuksia ja näkevät kaikenlaisia ihmisyyden esikuvia. Kun kulttuuritarjonta keskittyy isoihin kasvukeskuksiin, syrjäseudut ja pienemmät paikkakunnat jäävät helposti vähemmälle huomiolle. Sirkuskenttä tiedostaa tämän ongelman ja etsimme ratkaisuja kehittämällä erilaisia kiertuemalleja niin, että se tasa-arvoistaa ja helpottaa taiteen saavutettavuutta.
Menemme itse tulevaisuuden katsojien luo ja laajennamme näin yleisöpohjaa Suomessa kylä kerrallaan.
Tässä te, hyvät kulttuuri-alan organisaatiot ja muut toimijat, voitte auttaa meitä. Toivon, että sirkuskenttä on vahvasti mielessänne, kun mietitte ruohonjuuritason työtä, jolla täytetään hyvinvointivaltion lupaus siitä, että kulttuuri tavoittaa ja kuuluu kaikille.
Pidetään polku auki meitä seuraaville
Seuraavat vuodet tulevat kirkastamaan, mikä juuri nyt on kaikkein tärkeintä. Mielestäni taiteilijoiden suurin moraalinen vastuu on selviytyä kriisin toiselle puolelle. Sirkuskentällä ei ole varaa menettää yhtään kokenutta tai uutta tekijää, olemme pieni joukko. Ajatus suomalaisen sirkuksen tulevaisuudesta painaa kuitenkin raskaana kaikkien mielessä, ja kun katson ympärilleni, näen, kuinka uupuneita olemme. Tarvitsemme lepoa.
Sirkuskentän järjestämässä Yhdessä-tapahtumassa keskustelimme kentän haasteista, joihin myös löysimme ratkaisuja. Niiden toteuttamisen aika ei välttämättä ole juuri nyt, mutta yhteen kokoontuminen loi uskoa ja lisäsi ymmärrystä siitä, mihin suuntaan olemme kaikki pyrkimässä. Tiedämme olevamme samassa veneessä emmekä enää halua käyttää kallista aikaamme ja energiaamme vihamielisyyteen, uppiniskaisuuteen tai toistemme panetteluun vaan yhteistyömme kehittämiseen.
Aion itse katsoa eteenpäin, mutta samalla elää tätä hetkeä jonkinasteisessa talviunessa. Karhun tavoin aion pysytellä hengissä resursseilla ja tietotaidolla, jotka on kerätty edellisten, hedelmällisempien kausien aikana. Karhu on viisas, se poistuu pesästä vasta, kun se tuntee, että aika on oikea. Silloin se vastaanottaa ihanan uuden kevään, vaikkakin ensin hieman nälkäisenä ja riutuneena.
En myöskään aio maalata kuvaa tulevaisuuden utopiasta, sillä pelkään, että se ajaa minut yrittämään ihmetekoja oman hyvinvointini kustannuksella. En tiedä, mitä tulevaisuudessa tulee tapahtumaan, mutta yritän parhaani niillä resursseilla, mitä minulla on. Sen täytyy riittää.
Kun nyt ajattelen tulevaisuutta sumun keskellä, näen siellä valonpilkahduksen. Se on yhteisöllisyys. Tulevaisuuden utopian kuvaamisen sijaan aionkin tarttua ystäviini ja kollegoihini lujasti ja auttaa meidät parhaani mukaan läpi tämän tuskaisen, takkuisen ja pimeän hetken urapolustamme. Ehkä joskus on ollut laveampia teitä, mutta ne eivät ole meille.
Matkalla punomme suunnitelmia, kerromme tarinoita, opettelemme uusia temppuja ja pidämme niin paljon ääntä, että pahat aikeet ja ajatukset pysyvät meistä loitolla. Pidämme myös huolta siitä, että polku pysyy auki. Eikö tulevaisuus luoda joka tapauksessa meitä seuraaville, ei meille itsellemme? Vaikka oma tulevaisuutemme katoaa nyt sumun keskelle, ehkä voimme jättää jälkeemme ohjeviittoja.
Lopuksi, teemme mielikuvaharjoituksen:
Kuvittele, että kävelet polullasi metsän keskellä. Kun saavumme kriisin toiselle puolelle, tapaamme aukiolla, johon kaikki polut lopulta johtivat… keskiöön, labyrintin sydämeen. Siellä pystytämme sirkusteltan.
Jokainen sirkuslainen tietää, että sirkustelttaa ei kukaan pystytä yksin. Se on ponnistus, joka saavutetaan aina yhteistyön voimalla. Sirkusteltan kiilat hakataan syvälle maahan, ja sen tukeviin köysiin voi aina nojautua, ja vaikka sirkusteltta vaihtaa paikkaansa, ei sen ydin muutu.
Astuessasi sisään tulet osaksi pitkää perinteiden ja sukupolvelta toiselle jaetun suullisen tiedon ja taidon katkeamatonta ketjua. Ehkä nautimme yhdessä olemisesta niin paljon, että annamme vanhojen valtateiden hiljalleen umpeutua, iloiten pienistä kivisistä kinttupoluistamme, jotka johdattivat meidät aukiolle.
Ehkä olemmekin, kaikesta huolimatta, matkalla takaisin sydämeen.
Milla Kuronen
